— En tahdo näyttää niiden runoilijain kaltaiselta, jotka kieltäytyvät lausumasta säkeitään, kun heitä pyydetään niin tekemään, ja syytävät niitä suustaan ylen paljon, kun kukaan ei sitä halua, ja senvuoksi luen tässä runoni, josta en toivo mitään palkintoa, koska olen sepittänyt sen ainoastaan harjoituksen vuoksi.
— Eräs ystäväni, älykäs mies, — virkkoi Don Quijote — oli sitä mieltä, ettei kenenkään pidä nähdä vaivaa sepittämällä selitysrunoja, ja syynä hän sanoi olevan, ettei semmoinen runo voi milloinkaan olla aiheensa veroinen ja että se usein, jopa kaikkein useimmissa tapauksissa, harhautuu pois selitettävien säkeitten suunnasta ja tarkoituksesta. Sitäpaitsi hän huomautti, että semmoisen runon lait ovat ylen ankarat, koska eivät suvaitse mitään kysymystä, eivät salli käytettävän sanoja hän sanoi tai aion sanoa, kieltävät muuttamasta teonsanaa nimisanaksi, lausumasta toisin ajatusta sekä asettavat suuren määrän muita esteitä ja vaikeuksia, jotka kahlehtivat runon sepittäjää, kuten teidän armonne varmaan tietää.
— Totisesti, herra Don Quijote, — sanoi Don Lorenzo — olisin mielelläni huomannut teidän latinassanne jonkin virheen, mutta se oli mahdotonta, sillä te luiskahdatte käsistäni kuin ankerias.
— En ymmärrä, — vastasi Don Quijote — mitä teidän armonne sanoo, enempää kuin sitäkään, mitä tarkoitatte puhuessanne luiskahtamisestani.
— Selitän seikan kohta; — vastasi Don Lorenzo mutta kuunnelkoon teidän armonne nyt säkeitäni ja niiden aihetta. Ne kuuluvat näin:
AIHE.
Jos palais aika entinen, jos toivoni ei turha ois, ah, saapuis aika nopeemmin, se, mikä kaiken jälkeen on.
SELITYSRUNO.
Pois haihtui, häipyi lailla harhaili jo riemu mulle antamas, oi Onnetar — sun lahjas parhain, tuo onnenaika autuas, niin multa riistettiin jo varhain. Nyt jään sun jalkais juurehen, oi Onnetar, näin anoen: suo entisaika pyytäjälleen, sill’ autuas ois elo jälleen, jos palais aika entinen.
En ano maineen seppelettä, en pyri muuhun kunniaan, kun sen vain varmaan tiedän, että ma takaisin sen muiston saan; sen jälkeen olen pyytehettä. Sen ilon, jonka veit sä pois, ah, Onnetar, jos saada vois, se viihtäis tuskieni tulta: oi jospa armon saisin suita, jos toivoni ei turha ois.