Mut mitä pyydän, tiedän kyllä, on täyttää silti mahdoton. Ei toivo täyty pyytelyllä, sill' aikaan, joka mennyt on, ei mainen mahti enää yllä. Näät aika rientää kuitenkin pois siivin kevein, siuhuvin, ja turhaan silloin pyynnöt kaikaa: ah, saispa nähdä entisaikaa, ah, saapuis aika nopeemmin.
Niin toivo, pelko vuoroin ajaa mun sieluani palavaa päin riemun, epätoivon rajaa, ja usein toivon kuolemaa, tuot' ainokaista vapahtajaa. Vois tuta kuolintuomion, mutt' ois se teko maltiton — näät mietteistäni ottain selon ma tunnen, että tuottaa pelon se, mikä kaiken jälkeen on.
Kun Don Lorenzo oli lukenut runonsa loppuun, nousi Don Quijote seisomaan, tarttui Don Lorenzon oikeaan käteen ja lausui kuuluvalla äänellä, melkein huutaen:
— Kaikkein korkeimpain taivaitten nimessä, jalo nuorukainen, minä vakuutan, että olette maailman mainioin runoilija ja ansaitsette laakeriseppeleen, ei sitä, jonka tarjoaa Kypros ja Gaeta, kuten sanoo eräs runoniekka, jolle Jumala anteeksi antakoon, vaan sen, jonka tarjoaisivat Ateenan akatemiat, jos olisivat vielä olemassa, ja jonka voivat teille antaa nykyiset Parisin, Bolognan ja Salamancan yliopistot! Jos tuomarit eivät myönnä teille ensimmäistä palkintoa, niin suokoon Jumala, että Phoibos ampuu heidät nuolillaan kuoliaiksi ja etteivät Muusat milloinkaan astu heidän kynnystensä yli. Suvaitkaa lukea minulle, hyvä herra, joitakin pitempiä säkeitä; minä näet haluan kaikin puolin tunnustella teidän ihailtavan neronne valtimoa.
Eikö ole mainiota, että Don Lorenzo, kuten väitetään, oli kovin iloissaan, kun kuuli Don Quijoten kiitoksen, vaikka piti häntä hulluna? Oi sinä imartelun voima, kuinka laajalle aiotutkaan, ja kuinka avarat ovatkaan mieluisan valtasi rajat! Tämän todisti oikeaksi Don Lorenzo, sillä hän suostui heti täyttämään Don Quijoten pyynnön ja toivomuksen ja lausui tämän tarinan eli historian Pyramosta ja Thisbestä.
SONETTI.
Sai seinän halkeamaan neito nuori, hän lempeen sytti uljaan Pyramon; ja Kypron jättäin Amor matkaan suori: tie outo, ahdas nähtävä näät on.
On aukko äänetön kuin hautakuori, ei sanat mahdu pieneen rakohon, vain sielut kuiskii — mahtavinkin vuori on rakkauden eessä voimaton.
Mut kaipuu varomattomuuteen johtaa, käy neito nautinnoita hakemaan, ja tiellä julma kuolo hänet kohtaa.
Näin heidät tapaa kohtalonsa sama, ja surmaa, peittää, nostaa kunniaan yks miekka, sama hauta, muisto sama.