— Kiitetty olkoon Jumala, — sanoi Don Quijote kuultuaan Don Lorenzon sonetin — että olen lukemattomien raadollisten runoilijoiden joukosta löytänyt yhden niin täydellisen runoilijan kuin te, armollinen herra; taidokkaasti sepittämänne sonetti on sen minulle osoittanut.
Don Quijote viipyi neljä päivää Don Diegon talossa, missä häntä kestittiin mitä parhaimmin. Tämän ajan kuluttua hän pyysi lupaa saada matkustaa pois selittäen olevansa isännälle kiitollinen hänen talossaan nauttimastaan suosiosta ja vieraanvaraisuudesta, mutta lisäten, ettei vaeltavien ritareitten sopinut viettää pitkiä aikoja joutilaisuudessa ja mukavassa elämässä ja että hänkin senvuoksi tahtoi lähteä täyttämään tehtäväänsä, etsimään seikkailuja, joita oli kuullut niillä tienoilla olevan runsaasti ja joissa hän toivoi voivansa kuluttaa aikaa, kunnes Zaragozassa pidettäisiin turnajaiset, jotka olivat hänen matkansa varsinainen päämäärä. Sitä ennen hänen piti vielä astua alas Montesinon[49] luolaan, josta näillä seuduilla kerrottiin niin paljon ja niin merkillisiä asioita, ja sitäpaitsi hän halusi tutkia ja saada selville Ruidera-järvien nimellä mainittujen seitsemän järven alkukohdan ja varsinaiset lähteet. Don Diego ja hänen poikansa ylistivät hänen kunniallista päätöstään ja kehoittivat häntä ottamaan heidän talostaan ja omaisuudestaan mitä ikänä halusi; he tahtoivat palvella häntä niin auliisti kuin suinkin mahdollista, sillä heitä velvoitti siihen hänen persoonallinen arvonsa ja hänen kunniakas ammattinsa.
Vihdoin koitti lähtöpäivä, Don Quijotelle yhtä ilahduttava kuin iloton ja ikävä Sancholle, joka viihtyi erittäin hyvin Don Diegon äveriäässä talossa eikä ollenkaan mielinyt palata näkemään nälkää metsissä ja erämaissa, vain huonosti varustettu haarapussi turvanaan. Hän sulloi kumminkin pussin täyteen kaikkea, mikä hänestä näytti välttämättömimmältä, ja heidän sitten lähtiessään Don Quijote sanoi Don Lorenzolle:
— En tiedä, olenko jo sanonut teidän armollenne, mutta jos olenkin sanonut, niin sanon vielä kerran, että teidän, jos tahdotte välttää maineen temppelin luoksepääsemättömälle huipulle johtavan tien vaikeuksia, tarvitsee vain jättää runouden verrattain kaita polku ja lähteä kulkemaan kaikkein kapeinta uraa, nimittäin vaeltavan ritarikunnan viitoittamaa, joka voi tehdä teistä keisarin tuossa tuokiossa.
Näillä sanoillaan Don Quijote lopullisesti ratkaisi hulluuttaan koskevan kysymyksen ja teki sen vielä ehdottomammin lausuessaan lisäksi:
— Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin mukanani herra Don Lorenzon opettaakseni hänelle, kuinka on säälittävä ja säästettävä nöyriä, kukistettava ja tallattava jalkoihinsa pöyhkeitä — molemmat hyveitä, jotka kuuluvat valitsemaani ammattiin; mutta koska teidän nuoruutenne ei sitä pyydä eivätkä kiitettävät kirjalliset harjoituksenne sitä suvainne, tyydyn vain huomauttamaan teidän armollenne, että teistä voi runoilijana tulla mainio runoilija, jos noudatatte enemmän toisten arvostelua kuin omaanne; ei näet ole olemassa vanhempia, joiden mielestä heidän omat lapsensa ovat rumia, ja kun ovat kysymyksessä hengen tuotteet, niin tämä itsepetos on sitäkin yleisempi.
Isä ja poika ihmettelivät jälleen Don Quijoten puheita, joissa ilmeni sekaisin älyä ja mielettömyyttä, sekä sitä sitkeätä itsepintaisuutta, jota hän osoitti tahtoessaan kaikin mokomin lähteä etsimään onnettomia seikkailuja pitäen niitä toiveittensa tarkoituksena ja päämääränä. Lausuttiin jälleen ystävällisiä vakuutuksia ja kohteliaisuuksia, ja Don Quijote ja Sancho, pyydettyään suosiollista lähtölupaa linnanrouvalta, lähtivät matkaan, toinen Rocinantella, toinen harmollaan ratsastaen.
Yhdeksästoista luku,
jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.
Don Quijote ei ollut ehtinyt kauas Don Diegon kylästä, kun häntä vastaan tuli kaksi henkilöä, jotka näyttivät pappismiehiltä tai ylioppilailta, sekä kaksi talonpoikaa, kaikki ratsastaen pitkäkorvaisten heimoon kuuluvilla juhdilla. Toisella ylioppilaalla oli viheriästä kankaasta tehty nyytti, kuin matkareppu, missä näytti olevan joitakin liinavaatteita ja kaksi paria paksuja villasukkia; toisella ei ollut mukanaan mitään muuta kuin kaksi uutta florettia, joiden kärjessä oli nahkapallo. Talonpojilla oli mukanaan erinäisiä muita tavaroita, joista saattoi päätellä, että he tulivat jostakin suuresta kaupungista, missä olivat ne ostaneet, ja olivat nyt palaamassa kotikyläänsä. Sekä ylioppilaat että talonpojat joutuivat ihmetyksen valtaan, kuten ainakin henkilöt ensimmäisen kerran nähdessään Don Quijoten, ja he olivat menehtyä uteliaaseen haluunsa saada tietää, kuka oli tämä mies, joka oli ulkomuodoltaan niin kovin toisista ihmisistä poikkeava. Don Quijote tervehti heitä ja saatuaan kuulla, mihin he olivat menossa ja että heillä oli sama matka, hän kehoitti heitä liittymään seuraansa ja pyysi heitä hiljentämään vauhtia; heidän aasintammansa näet liikkuivat nopeammin kuin hänen ratsunsa. Osoittaakseen heille kohteliaisuuttaan hän kertoi lyhyesti, kuka oli, mihin säätyyn kuului ja mitä ammattia harjoitti, sanoen olevansa vaeltava ritari, joka vaelsi kaikissa maailman paikoissa etsimässä seikkailuja. Hän ilmoitti varsinaisen nimensä olevan Don Quijote Manchalainen ja lisänimensä Leijonaritari. Kaikki tuo oli talonpojille yhtä käsittämätöntä kuin kreikankieli tai siansaksa, mutta toisin oli ylioppilaitten laita, jotka heti huomasivat Don Quijoten päässä olevan jotakin vikaa. Siitä huolimatta he katselivat häntä ihaillen ja kunnioittaen, ja toinen heistä sanoi: