— Jollei teidän armonne, herra ritari, noudata mitään määrättyä suuntaa, kuten seikkailuja etsivät yleensä eivät tee, niin suvaitkoon teidän armonne tulla meidän kanssamme; te saatte nähdä parhaat ja upeimmat häät, mitä toistaiseksi on vietetty Manchassa ja lähiseuduilla monen peninkulman piirissä.
Don Quijote kysyi häneltä, vietettiinkö jonkun ruhtinaan häitä, koska hän niitä niin kovin kehui.
— Ei, — vastasi ylioppilas — vaan erään talonpojan ja erään maalaistytön häitä; mies on rikkain koko paikkakunnalla, ja tyttö on kaunein, mitä ihmiset ovat milloinkaan nähneet. Häävalmistukset ovat erinomaiset ja uudenlaiset; häät näet pidetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta nimitetään hänen erikoisuutensa vuoksi kauniiksi Quiteriaksi, ja sulhasen nimi on rikas Camacho. Edellinen on kahdeksantoista, jälkimmäinen kahdenkolmatta vuoden ikäinen; he sopivat hyvin toisilleen, vaikka muutamat rikkiviisaat, joilla on päässään kaiken maailman sukuluettelot, tahtovat väittää, että kauniin Quiterian suku on Camachon sukua etevämpi. Siitä ei kumminkaan paljoa välitetä, sillä rikkaudella voidaan juottaa umpeen suuriakin repeämiä. Mainittu Camacho on vieraanvarainen, ja hänen päähänsä on johtunut rakennuttaa koko niityn yläpuolelle viheriä lehväkatos, niin että aurinko tuskin pääsee tervehtimään viheriää nurmea. Hän on järjestänyt myös tansseja, sekä miekka- että liukutansseja; hänen kylässään näet on semmoisia, jotka osaavat erinomaisen hyvin tiukuja ravistella ja kilistellä. Niistä, jotka tulevat tanssimaan anturatansseja,[47] en puhu mitään, sillä hän on hankkinut niitä tavattoman paljon. Mutta mikään niistä seikoista, jotka olen tässä maininnut, enempää kuin monet muut, jotka jätän mainitsematta, eivät tee näitä häitä huomattavammiksi kuin se, mitä luulen ylenkatsotun Basilion tulevan niissä tekemään. Tämä Basilio on talonpoika, kotoisin samasta kylästä kuin Quiteria, hänen kotinsa on seinätysten Quiterian vanhempien talon kanssa, ja siitä rakkaus sai aiheen jälleen esittää maailmalle Pyramon ja Thisben jo unohduksiin joutunutta lemmentarinaa. Basilio näet oli rakastunut Quiteriaan jo varhaisella lapsuusiällään, ja tyttö vastasi hänen tunteisiinsa lukemattomilla viattomilla suosionosoituksilla, niin että kyläläiset huvikseen puhuivat lapsukaisten Basilion ja Quiterian rakkaudesta. Heille karttui ikää, ja nyt Quiterian isä päätti kieltää Basilioa enää käymästä talossa niinkuin siihen asti ja päätti, jottei tarvitsisi elää alinomaisessa pelossa ja epäluulossa, naittaa tyttärensä rikkaalle Camacholle. Hänen mielestään näet ei sopinut antaa häntä vaimoksi Basiliolle, jolle onni oli suonut vähemmän lahjoja kuin luonto. Jos näet tahdomme tunnustaa totuuden ilman mitään kateutta, niin meidän täytyy myöntää, että hän on reippain kaikista nuorukaisista, jotka tunnemme, hyvä tangonheittäjä, mainio painija ja taitava pallonpelaaja; hän juoksee kuin kauris, hyppää paremmin kuin vuohi ja kumoo keiloja kuin noituudella, laulaa kuin leivonen, soittaa kitaraa, joka tuntuu puhuvan hänen käsissään, ja käyttelee sitäpaitsi miekkaa niin ettei paremmasta apua.
Vain tämän yhden ainoan oivallisen ominaisuutensa vuoksi — virkkoi nyt
Don Quijote — tuo nuorukainen ansaitsisi vaimokseen kauniin Quiterian,
vieläpä itse kuningatar Ginevran, jos hän vielä eläisi, huolimatta
Lancelotista ja kaikista muista, jotka haluaisivat sitä estää.
— Sanoapa tuo minun eukolleni; — virkkoi Sancho Panza, joka oli tähän saakka kannellut mitään virkkamatta — hän näet inttää aina, että jokaisen pitää naida vertaisensa, muistellen sananlaskua, joka sanoo: »Mukaistansa mullikin puskee.» Mutta minusta olisi hyvä, jos kelpo Basilio, johon olen jo mieltynyt, saisi naida tuon neiti Quiterian; ja Jumala siunatkoon ja antakoon iäisen rauhan (hän tarkoitti päinvastoin) niille, jotka tahtovat estää toisiinsa rakastuneita saamasta toisiaan.
— Jos kaikki toisiinsa rakastuneet saisivat toisensa, — sanoi Don Quijote — niin vanhemmat menettäisivät oikeutensa naittaa lapsiaan kenelle ja milloin haluavat, ja jos miehen valitseminen jätettäisiin tytärten vapaaseen valtaan, niin monikin valitsisi isäntänsä rengin ja usea heistä ottaisi ensimmäisen, joka osuu hänen tielleen kadulla, jos tämä sattuu näyttämään pulskalta ja komealta, vaikka olisikin vain joku kehno tappelupukari; rakkaus ja kiintymys, näet helposti sokaisevat ymmärryksen silmät, jotka kumminkin ovat aivan välttämättömät valittaessa jotakin elämää varten; ja varsinkin avioliittoa solmittaessa uhkaa suuri erehtymisen vaara, ja tarvitaan suurta varovaisuutta ja taivaan erikoista armoa, jotta siinä voi osua oikeaan. Aikoessaan lähteä pitkälle matkalle ymmärtäväinen ihminen hankkii itselleen sitä ennen luotettavan ja mieleisen matkakumppanin, jonka kanssa voi retken suorittaa; miksi siis ei tulisi samoin menetellä sen, jonka matka kestää koko elämän aina kuoleman pysähdyspaikkaan saakka, varsinkin, kun tämän matkakumppanin tulee olla hänen seuranaan vuoteessa, aterialla ja kaikkialla, kuten on laita vaimon ja hänen miehensä? Vaimon seura ei ole mitään kauppatavaraa, joka voidaan ostaa ja taas palauttaa tai vaihtaa toiseen, sillä se on erottamaton lisä, jonka omistus kestää koko elämänajan, se on paula, joka kerran kaulaasi kierryttyään muuttuu Gordionin solmuksi, jota ei käy mitenkään avaaminen, ellei sitä leikkaa poikki kuoleman viikate. Minä voisin puhua paljon enemmänkin tästä asiasta, jollei minua pidättäisi siitä halu saada tietää, onko herra lisensiaatilla ehkä enemmän kerrottavaa Basilion historiasta.
Siihen vastasi ylioppilas, kandidaatti tai lisensiaatti, kuten Don
Quijote häntä nimitti:
— Minulla ei ole enää mitään muuta lisättävää kuin että siitä hetkestä, jolloin Basilio sai tietää, että kaunis Quiteria menisi naimisiin rikkaan Camachon kanssa, hänen ei ole enää nähty nauravan eikä kuultu lausuvan ainoatakaan järkevää sanaa. Hän on aina mietteissään ja alakuloinen ja puhuu itsekseen, siten selvästi osoittaen, ettei ole oikein järjissään; hän syö vähän ja nukkuu vähän, syö ainoastaan hedelmiä, ja jos nukkuu, niin nukkuu taivasalla, kovalla maalla kuin villieläin. Toisinaan hän katsahtaa taivaaseen, toisinaan taas tuijottaa maahan, niin syventyneenä omiin ajatuksiinsa, että on kuin vaatetettu kuvapatsas, jonka pukua tuuli häilyttää. Sanalla sanoen, hän osoittaa niin monin tavoin intohimon täydellisesti vallitsevan hänen sydäntään, että me kaikki, jotka hänet tunnemme, pelkäämme hänen saavan kuolemantuomionsa, jos kaunis Quiteria huomenna lupautuu toiselle.
— Kyllä Jumala sen hyväksi kääntää; — sanoi Sancho — Jumala, joka lähettää kivun, antaa lääkkeenkin; kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, tästä huomiseen on vielä monta tuntia, ja yhdessä tunnissa, jopa yhdessä silmänräpäyksessäkin, voi rakennus sortua; minä olen nähnyt satavan ja paistavan ihan yhtä haavaa; moni menee illalla terveenä nukkumaan, mutta ei hievahdakaan enää seuraavana aamuna. Ja sanokaahan minulle: onko ehkä joku semmoinen ihminen, joka voi kehua lyöneensä naulan onnen pyörään? Ei varmastikaan, ja naisen kiellon ja myönnön väliin minä en uskaltaisi luvata pistää silmäneulaakaan, sillä se ei siihen mahtuisi. Jos Quiteria vain rakastaa Basilioa täydestä sydämestään ja sielustaan, niin minä lupaan hänelle säkillisen onnea; olen näet kuullut sanottavan, että rakkaus katselee semmoisten silmälasien läpi, jotka saavat kuparin näyttämään kullalta, köyhyyden rikkaudelta ja silmännurkassa olevan räämän ihanilta helmiltä.
— Mitä sinä nyt taas ajat takaa, kirottu Sancho? — huudahti Don Quijote. — Kun sinä alat ladella sananparsia ja juttuja toisen toisensa jälkeen, niin kukaan ei jaksa odottaa niiden loppua, jollei mahdollisesti Juudas, joka sinut periköön. Sano minulle, sinä onneton otus, mitä sinä tiedät nauloista ja onnenpyöristä tai mistään sellaisesta?