— Ei käy päinsä sillä tavalla; — sanoi samassa Don Quijote minä tahdon valvoa tätä taistelua ja olla tuomarina tässä monesti ratkaisemattomaksi jääneessä kiistakysymyksessä.
Hän astui Rocinanten selästä ja otti peitsensä asettuen keskelle tietä. Lisensiaatti asteli samassa ryhdikkäästi ja reippaasti kohti Corchueloa, joka puolestaan syöksyi päin vastustajaansa silmät tulta hehkuen, kuten on tapana sanoa. Heidän matkaseuraansa kuuluvat molemmat talonpojat katselivat aasiensa selästä tätä vaarallista näytelmää. Corchuelo suoritti lukemattomia iskuja, pistoja, kvartteja ja terssejä sekä molemmin käsin annettuja iskuja, ja niitä tuli taajemmin kuin sadepisaroita ja tuimemmin kuin rakeita. Hän hyökkäsi kuin ärsytetty leijona, mutta sai samassa vasten suuta iskun lisensiaatin floretinnupista, joka pysähdytti hänet kesken raivoaan ja pakotti hänet sitä suutelemaan kuin se olisi ollut jokin pyhäinjäännös, vaikka ei niin hartaasti kuin pyhäinjäännöksiä tulee suudella ja kuin niitä yleensä suudellaan. Sanalla sanoen, lisensiaatti luki floretiniskuillaan Corchuelon yllä olevan puolipitkän takin kaikki napit ja leikkoi hänen liepeensä pitkiksi suikaleiksi kuin polyypin käsivarret; hän löi kaksi kertaa hatun miehen päästä ja ahdisti häntä niin kovin, että tämä harmistuneena, vihastuneena ja raivostuneena heitti floretin ilmaan niin vihaisesti, että toinen katselijoista, joka oli eräs kirjuri, haettuaan sen takaisin, vakuutti hänen heittäneen sen kolmen neljännespenikulman päähän; ja tämä todistus kelpasi ja kelpaa vielä osoittamaan, kuinka totta on, että taito voittaa pelkän voiman.
Corchuelo istui uupuneena, ja Sancho tuli hänen luokseen ja sanoi:
– Kunniani nimessä, herra kandidaatti, jos teidän armonne haluaa noudattaa neuvoani, niin älkää enää toiste haastako ketään miekkailemaan, vaan korkeintaan painimaan tai heittämään tankoa, sillä siihen teillä on sekä voimia että ikää; niinsanotuista miekkailijoista näet olen kuullut kerrottavan, että he voivat pistää miekankärjen neulansilmästä.
— Minä olen tyytyväinen, — vastasi Corchuelo — kun olen päässyt erehdyksestäni, ja kokemus on minulle osoittanut totuuden, jota en ollut aavistanutkaan.
Hän nousi seisomaan, syleili lisensiaattia, ja heidän ystävyytensä oli entistä ehompi. He eivät viitsineet odottaa kirjuria, joka oli lähtenyt florettia hakemaan, koska uskoivat hänen viipyvän liian kauan, ja niin he kaikki päättivät jatkaa matkaansa ehtiäkseen ajoissa Quiterian kylään, mistä he kaikki olivat kotoisin.
Matkan jatkuessa lisensiaatti todisti heille miekkailun erinomaisia etuja niin monilla havainnollisilla perusteilla ja niin monilla matemaattisilla lauseilla ja todistuksilla, että kaikki tulivat varmasti vakuutetuiksi tuon taiteen oivallisuudesta ja Corchuelon itsepintaisuus tuli korjatuksi.
Yö oli tullut; mutta ennenkuin he saapuivat kylään, näytti heistä kuin kylän ulkopuolella olisi levinnyt jokin toinen taivas lukemattomine tuikkivine tähtineen. Siellä kuuluivat myös kauniisti soivan sekaisin erilaiset soittimet, huilut, tamburiinit, kitarat, sorapillit, käsirummut ja helistimet, ja lähemmäksi ehdittyhän he näkivät aivan kylän laitaan rakennetun lehväsalin täynnä palavia lyhtyjä, joita tuuli ei heiluttanut; se näet leyhyi niin hiljaa, ettei kyennyt liikuttamaan edes puitten lehtiä. Soittoniekat olivat häihin kutsuttuja ilonpitäjiä, ja he liikkuivat juhlapaikalla eri ryhmissä, toiset laulaen, toiset tanssien ja toiset soitellen mainittuja eri soittimia. Näytti sanalla sanoen siltä kuin tällä suurella niityllä olisi karkeloinut vain ilo ja leiskunut riemu. Monet muut olivat rakentamassa korokkeita, joilta seuraavana päivänä voitaisiin vaivattomasti katsella näytäntöjä ja tansseja tällä paikalla, joka oli määrätty rikkaan Camachon häitä ja Basilion hautajaisia varten. Don Quijote ei halunnut ratsastaa kylään, vaikka talonpoika ja kandidaatti häntä siihen kehoittivat. Hän mainitsi mielestään täysin pätevän syyn, nimittäin sen, että vaeltavien ritarien tapana oli nukkua mieluummin metsissä ja kentillä kuin asutuilla mailla, vaikka heille tarjottaisiin sija kullatun katon alla; ja niin hän väistyi hiukan syrjään maantieltä, suureksi ikäväksi Sancholle, joka muisti, kuinka mainio majapaikka heillä oli ollut Don Diegon linnassa eli talossa.
Kahdeskymmenes luku,
jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.