Vaalea aamurusko oli tuskin ehtinyt antaa loistavan Phoibon hehkuvilla säteillään kuivata kultaisten kutriensa kastehelmet, kun Don Quijote karisti väsymyksen jäsenistään, nousi seisomaan ja huusi aseenkantajaansa Sanchoa, joka yhä vielä kuorsasi. Sen huomattuaan Don Quijote sanoi hänelle, ennenkuin hänet herätti:
— Oi sinä onnellisin kaikista maan päällä asuvaisista, koska nukut siinä tuntematta kateutta ja toisten sinua kadehtimatta, nukut rauhallisin mielin; sinua eivät vaivaa noidat, sinua eivät säikytä mitkään noituudet! Sinä nukut, sanon sen vielä kerran ja tulen sanomaan sata kertaa, nukut mustasukkaisuuden pitämättä sinua valveilla öisin, eikä untasi häiritse huoli siitä, kuinka voit maksaa velkojasi tai mitä sinun tulee tehdä hankkiaksesi seuraavaksi päiväksi ruokaa itsellesi ja hätääkärsivälle pienelle perheellesi. Sinua ei kiusaa kunnianhimo eikä vaivaa maailman turha komeus, koska toiveittesi rajat eivät ulotu kauemmaksi kuin huolenpitoon omasta aasistasi, sillä huolehtimisen omasta persoonastasi sinä olet laskenut minun hartioilleni, mikä onkin herrojen ja isäntien luonnollinen ja yleinen rasitus ja taakka. Palvelija nukkuu, mutta hänen isäntänsä valvoo ajatellen, kuinka voi hänet ruokkia, auttaa häntä eteenpäin ja osoittaa hänelle suosiotaan. Huoli siitä, että näkee taivaan muuttuvan metallinkarvaiseksi ja kieltävän maalta tarpeellisen kosteuden, ei rasita palvelijaa, vaan isäntää, jonka täytyy katovuosina ja nälänhädän vallitessa ruokkia sitä, joka on palvellut häntä runsaan sadon aikana.
Tuohon kaikkeen Sancho ei vastannut sanaakaan, sillä hän nukkui, eikä olisi hevin herännytkään, jollei Don Quijote olisi peitsensä varrella häntä tuupannut. Vihdoin hän heräsi, katseli uneliaana joka puolelle ja sanoi:
— Jollen erehdy, niin tuolta lehväsalista huokuu meitä vastaan pikemmin paistettujen silavaviipaleitten kuin narsissien ja timjamin tuoksu. Häät, jotka alkavat semmoisilla hajuilla, ovat varmaan runsaat ja vieraanvaraiset.
— Vaiti, sinä ahmatti; — sanoi Don Quijote — tulehan, lähdetään näkemään noita häitä, jotta saamme tietää, mitä ylenkatsottu Basilio tekee.
— Tehköön mitä tahtoo; — vastasi Sancho — jos hän ei olisi köyhä, niin hän voisi mennä naimisiin Quiterian kanssa. Mutta onko laitaa, kun miehellä ei ole lanttiakaan, mutta siitä huolimatta pyrkii niin ylhäisiin naimisiin? Totisesti, armollinen herra, minun mielestäni köyhän tulee tyytyä siihen, mitä hän löytää, eikä pyytää mahdottomia. Minä panen käsivarteni vetoon, että Camacho voisi peittää koko Basilion reaaleilla, ja jos on niin laita, kuten täytyy olla, niin olisihan Quiteria ihan hölmö, jos heittäisi pois kaikki ne komeat vaatteet ja jalokivet, jotka Camacho on varmaan jo hänelle lahjoittanut ja voi hänelle vielä lahjoittaa, ja valitsisi hänen asemestaan hyvän tangonheittäjän ja miekkailijan Basilion. Onnistuneesta tangonheitosta tai hienosta floretinpistosta ei saa viinituoppia kapakassa. Semmoiset kyvyt ja taidot, joista ei mitään makseta, pitäköön hyvänään kreivi Dirlos;[48] jos nämä kyvyt sitävastoin sattuvat mieheen, jolla on rahoja, niin enpä totisesti pyydä mitään parempaa. Hyvälle perustukselle voidaan rakentaa hyvä rakennus, ja maailman paras pohja ja perustus on raha.
— Jumalan nimessä, Sancho, — virkkoi nyt Don Quijote — lopeta jo lorusi; minä uskon, että sinulle, jos sinun sallittaisiin jatkaa puheitasi, joita alinomaa aloitat, ei jäisi aikaa syömiseen eikä nukkumiseen, koska tuhlaisit sen pelkkään jaaritteluun.
— Jos teidän armollanne olisi hyvä muisti, — virkkoi Sancho — niin muistaisitte eri kohdat sopimuksessamme, jonka teimme, ennenkuin lähdimme kotoa tämän viime kerran; yksi niistä pykälistä oli, että teidän tulee antaa minun jutella niin paljon kuin haluan, kun en vain loukkaa lähimmäistäni enkä teidän armollenne kuuluvaa kunnioitusta, ja toistaiseksi en luule puolestani rikkoneeni tätä määräystä.
— Minä en muista mitään semmoista pykälää, Sancho; — vastasi Don Quijote — ja vaikka niin olisikin laita, vaadin sinua nyt vaikenemaan ja lähtemään kanssani, sillä soittimet, jotka eilen illalla kuulimme, alkavat jälleen ilahduttaa näitä laaksoja, ja häät vietetään varmaan viileän aamupäivän aikaan eikä ehtoopäivän helteessä.
Sancho noudatti herransa käskyä, satuloi Rocinanten, ja molemmat nousivat juhtainsa selkään ja lähtivät hiljalleen ratsastamaan kohti lehväsalia. Ensiksi Sancho näki kokonaisesta jalavanrungosta tehtyyn paistinvartaaseen pistetyn häränruhon, jonka alla oli melkein vuoren kokoinen rovio polttopuita; tulen ympärillä oli kuusi pataa, jotka eivät olleet tavallisten patojen muotoiset, vaan kuin valtavat tynnyrit, joihin jokaiseen mahtui lihamyymälän varasto; niihin oli pistetty kokonaisia oinaita, jotka hävisivät sinne kuin pienet kyyhkyset. Puiden oksista riippui lukemattomia nyljettyjä jäniksiä ja kynittyjä kanoja; lintuja ja kaikenlaista metsänriistaa oli tavattomat määrät puihin ripustettuna, jotta säilyisivät kylminä. Sancho laski seitsemättäkymmentä viinileiliä, joista jokainen veti lähes ankkurin ja oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, täynnä jaloa viiniä; hohtavan valkoista leipää oli myös suuria kasoja, kuin vehnäkasoja luuvissa. Juustot, jotka oli ladottu päälletysten kuin tiilet, muodostivat kokonaisen muurin, ja kahdessa öljykattilassa, jotka olivat suuremmat kuin värjäämöitten värikattilat, keitettiin taikinakakkuja, jotka sitten nostettiin valtavan suurilla kauhoilla vieressä seisovaan toiseen kattilaan, missä oli puhdistettua hunajaa. Kokkeja ja keittäjättäriä oli kuudettakymmentä; kaikki olivat siisteissä pukimissa, kaikki puuhailivat uutterasti ja kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Härän laajaan vatsaan oli pistetty kaksitoista pientä porsasta, joiden piti tehdä paisti vielä maukkaammaksi ja möyheämmäksi. Erilaisia mausteita oli nähtävästi ostettu leivisköittäin eikä nauloittain, ja ne olivat julkisesti nähtävinä suuressa arkussa. Sanalla sanoen: häiden valmistelut olivat maalaismaiset, mutta niin runsaat, että niillä olisi voinut ruokkia kokonaisen sotajoukon.