Sancho pälyili joka puolelle, tarkasteli kaikkea ja mieltyi kaikkeen. Hänen halunsa kohdistui ja kiintyi ensiksi patoihin, ja hän olisi kovin mielellään nostanut niistä sievän aterian. Sitten hänen teki mieli päästä viinileileille ja vihdoin paistinpannuille, jos semmoisia valtavia kattiloita voi pannuiksi nimittää, ja sitten, kun ei voinut enempää sietää eikä kyennyt toisin menettelemään, hän astui erään uutterasti puuhailevan kokin luo ja pyysi kohteliain ja nälkäisin sanoin saada kastaa leipäpalaa johonkin pataan. Siihen vastasi kokki:
— Hyvä ystävä, rikasta Camachoa saamme kiittää siitä, ettei tämä päivä ole niitä, joina nälkää nähdään; astukaa maahan ja katsokaa, löydättekö jostakin kauhan, nostakaa padasta kana tai pari, ja maittakoot ne hyvin.
— En minä näe tässä kauhaa — vastasi Sancho.
— Odottakaahan — sanoi kokki. — Siunatkoon, kuinka te olette arka ja neuvoton!
Niin sanottuaan hän sieppasi ämpärin, upotti sen pataan, veti sieltä kolme kanaa ja kaksi hanhea ja sanoi Sancholle:
— Syökää, hyvä ystävä, pahimpaan nälkäänne, mitä olen tästä kuorinut, kunnes tulee aterian aika.
— Minä en tiedä, mihin sen panen — virkkoi Sancho.
— Ottakaa sitten ämpäri ja kaikki — sanoi kokki. — Camacho on niin rikas ja iloinen, ettei se mitään haittaa.
Sanchon ollessa näissä puuhissa Don Quijote katseli, kuinka lehväsalin toiselta puolelta ratsasti sisään kaksitoista talonpoikaa erinomaisen kauniilla hevosilla, joilla oli kallisarvoiset, upeat valjaat ja varukset ja rinnuksissa joukko tiukuja, ja kuinka he, kaikki juhlapukuihin puettuina, ajoivat niityn yli, ei yhtä kertaa, vaan moneen kertaan, hilpeästi meluten ja huutaen: — Eläkööt Camacho ja Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis, ja toinen kaunein maan päällä!
Sen kuultuaan Don Quijote sanoi itsekseen: