Hän antoi Don Quijotelle kirjan, joka oli hänen kumppanillaan matkassa. Don Quijote otti sen ja alkoi mitään virkkamatta sitä selailla, ojensi vähän ajan kuluttua sen takaisin ja sanoi:
— Siitä vähästä, mitä olen tässä nähnyt, olen huomannut kolme seikkaa, joista sen tekijää sopii moittia. Ensinnäkin muutamat sanat, jotka olen kirjan esipuheesta lukenut, toiseksi, että kieli on Aragonian murretta, koska hän toisinaan jättää pois artikkelin, ja kolmanneksi — mikä selvimmin osoittaa hänen tietämättömyyttään — että hän poikkeaa totuudesta siinä, mikä on historiassa kaikkein tärkeintä; hän näet sanoo, että aseenkantajani Sancho Panzan vaimon nimi on Mari Gutiérrez, mutta hänen nimensä ei ole se, vaan Teresa Panza; ja sen, joka tekee virheitä niin tärkeässä seikassa, voidaan pelätä tekevän virheitä historian kaikissa muissakin kohdissa.
Siihen virkkoi Sancho:
— Onpa se hupainen historioitsija! Hänellä täytyy totisesti olla oiva selko meidän seikoistamme, koska hän nimittää eukkoani Teresa Panzaa Mari Gutiérreziksi! Ottakaa käsille se kirja uudestaan, armollinen herra, ja katsokaa, onko minut siinä mainittu ja onko minun nimeni muutettu.
— Puheistanne päättäen, hyvä ystävä, — sanoi Don Jerónimo — te olette varmaan Sancho Panza, herra Don Quijoten aseenkantaja.
— Niin olen, — vastasi Sancho — ja olen siitä ylpeä.
— Totta totisesti — virkkoi ritari — tämä uusi kirjailija ei käsittele teitä niin siivosti kuin teidän oma persoonanne näyttää edellyttävän; hän kuvaa teidät suursyömäriksi, yksinkertaiseksi eikä ollenkaan hupaiseksi, ja aivan toisenlaiseksi kuin se Sancho, jota kuvaillaan isäntänne historian ensimmäisessä osassa.
— Jumala sen hänelle anteeksi antakoon — sanoi Sancho. — Hän olisi voinut jättää minut loukkooni ollenkaan minua mainitsematta, sillä soittakoon, joka soittaa osaa, ja hätäkös Pyhän Pietarin Roomassa olla!
Molemmat aatelismiehet pyysivät Don Quijotea siirtymään heidän huoneeseensa ja aterioimaan heidän kanssaan sanoen hyvin tietävänsä, ettei tässä majatalossa ollut sellaisia ruokia, jotka hänelle sopivat. Don Quijote, joka oli aina kohtelias, suostui heidän pyyntöönsä ja aterioi heidän kanssaan; Sancho jäi isännän tuoman ruokavadin ääreen sekalaiseen seuraan: hän sijoittui pöydän päähän, ja hänen kanssaan istui pöydässä isäntä, joka nautti lehmänjalkoja ja vasikanlapoja yhtä suurella mielihyvällä kuin Sancho.
Aterian aikana Don Juan kysyi Don Quijotelta, mitä uutisia hän oli saanut neiti Dulcinea Tobosolaisesta: oliko tämä mennyt naimisiin, oliko hän saanut lapsia tai oliko niitä saamassa, vai muisteliko hän yhä neitseyden tilassa ollen (kaikkea kunniallisuutta ja sopivaisuutta noudattaen) herra Don Quijoten hellää kiintymystä. Siihen vastasi Don Quijote: