— Dulcinea on yhä neitsyt, minun kiintymykseni on lujempi kuin milloinkaan, hän osoittaa vastarakkautta yhtä niukasti kuin ennen, ja hänen ihanuutensa on muuttunut ruman maalaistytön hahmoon.
Sitten hän kertoi heille seikkaperäisesti neiti Dulcinean lumouksesta ja mitä oli tapahtunut Montesinon luolassa, mainiten tietäjä Merlinin hänelle antaman neuvon, miten neito voitaisiin lumouksestaan vapauttaa, jos Sancho itseänsä piiskaisi. Molemmat aatelismiehet kuuntelivat kovin mielellään Don Quijoten kertomusta hänen historiansa merkillisistä tapauksista ja ihmettelivät yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen hienoa esitystapaansa. Toisinaan he pitivät häntä viisaana, toisinaan taas hän heidän mielestään luiskahti ilmeiseen mielenvikaan, ja heidän oli mahdoton ratkaista, miten hänet sijoittaisivat viisauden ja hulluuden välimaalle.
Sancho lopetti ateriansa ja jätti majatalon isännän, jonka jalat alkoivat arveluttavasti mennä ristiin, siirtyi isäntänsä huoneeseen ja sanoi sisään astuessaan:
— Minut saa tappaa, hyvät herrat, jollei tuon armollisten herrojen hallussa olevan kirjan kirjoittaja halua tulla tekemisiin minun kanssani; toivon vain, ettei hän, haukuttuaan minua suursyömäriksi, kuten teidän armonne sanovat, hauku minua vielä juoppolalliksi.
— Sen hän kyllä tekee; — virkkoi Don Jerónimo — mutta en muista, millä tavalla, vaikka sen tiedän, että hänen puheensa ovat ilkeitä ja lisäksi valheellisia, kuten selvästi näen läsnäolevan kelpo Sanchon kasvoista.
— Armolliset herrat saavat uskoa, — sanoi Sancho — että se Sancho ja se Don Quijote, jotka esiintyvät tuossa historiassa, ovat aivan toisenmoiset kuin ne, joista kerrotaan Cide Hamete Benengelin sepittämässä historiassa, nimittäin me: isäntäni, joka on urhoollinen, älykäs ja rakastunut, ja minä, joka olen vain tämmöinen vekkuli, mutta en mikään ahmatti enkä juopporatti.
— Sen kyllä uskon; — sanoi Don Juan — ja jos kävisi päinsä, pitäisi antaa semmoinen määräys, ettei suuren Don Quijoten asioista saa kertoa kukaan muu kuin hänen historiansa ensimmäinen kirjoittaja Cide Hamete, niinkuin Aleksanteri Suuri määräsi, ettei hänen kuvaansa saanut maalata kukaan muu kuin Apelles.
— Maalatkoon minua kenen mieli tekee, — virkkoi Don Quijote — mutta älköön minua tuhriko; kärsivällisyys näet loppuu usein, kun sitä liiaksi rasitetaan solvauksilla.
— Herra Don Quijotea — sanoi Don Juan — ei voi kohdata mikään solvaus, jota hän ei kykene kostamaan, mikäli hän ei sitä torju kärsivällisyytensä kilvellä, joka minusta näyttää lujalta ja suurelta.
Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja vaikka Don Juan olisi tahtonut, että Don Quijote olisi lukenut kirjaa enemmän nähdäkseen, mistä siinä oli kysymys, eivät he kumminkaan saaneet häntä siihen suostumaan. Hän sanoi katsovansa sen jo luetuksi ja vakuutti sen kaikin puolin typeräksi sekä selitti, ettei hän, jos kirjoittaja ehkä saisi tietää, että hän oli pitänyt sitä kädessään, halunnut hänen iloitsevan siitä luulostaan, että hän oli sen lukenut; rivoista ja likaisista asioista näet tulee kääntää pois ajatuksensa ja sitä enemmän silmänsä. Häneltä kysyttiin, minne hän oli aikonut suunnata matkansa. Hän sanoi aikoneensa lähteä Zaragozaan ottamaan osaa turnajaisiin, joita siinä kaupungissa pidetään joka vuosi ja joissa voittajalle annetaan palkinnoksi haarniska. Don Juan sanoi hänelle, että tuossa uudessa historiassa kerrottiin, kuinka Don Quijote, olipa hän sitten kuka tahansa, oli ollut mainitussa kaupungissa ottamassa osaa turnaukseen, että kuvauksesta puuttui kekseliäisyyttä, että se oli köyhä valiolauseista, vielä köyhempi hienoista ritarivaruksista, mutta rikas typeryyksistä.