— Juuri siitä syystä, — vastasi Don Quijote — minä en astu jalallani Zaragozaan, ja niin minä koko maailman nähden osoitan tuon uuden historioitsijan valehtelijaksi, ja ihmiset saavat nähdä, etten minä ole se Don Quijote, josta hän puhuu.
— Te teette aivan oikein, — sanoi Don Jerónimo — ja pidetäänhän Barcelonassa toiset turnajaiset, joissa herra Don Quijote voi osoittaa urhoollisuuttaan.
— Se on aikomukseni; — sanoi Don Quijote — mutta sallikoot teidän armonne minun nyt poistua, sillä minun on jo aika mennä makuulle, ja katsokaa te minut parhaitten ystävienne ja palvelijoillenne joukkoon kuuluvaksi.
— Samoin minut; — sanoi Sancho — kenties minäkin kelpaan johonkin.
Niin he sanoivat toisilleen jäähyväiset, ja Don Quijote ja Sancho siirtyivät omaan huoneeseensa jättäen Don Juanin ja Don Jerónimon ihmettelemään ritarissa ilmennyttä älyn ja hulluuden sekoitusta. Nyt he uskoivat aivan varmaan, että nämä olivat oikea Don Quijote ja Sancho, eivätkä ne, joita heidän aragonialainen kirjailijansa kuvaili.
Don Quijote nousi varhain aamulla, koputti väliseinään ja sanoi hyvästi isäntäväelleen. Sancho maksoi majatalon isännälle auliisti ja neuvoi häntä joko vähemmän kehumaan majatalonsa varastoja tai pitämään niistä parempaa huolta.
Kuudeskymmenes luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan matkalla Barcelonaan.
Don Quijoten lähtiessä majatalosta oli raikas aamu, ja päiväkin näytti tulevan samanlainen. Ennen lähtöään hän tiedusteli, miten voi päästä suorinta tietä Barcelonaan kulkematta Zaragozan kautta; niin hartaasti hän halusi osoittaa valehtelijaksi tuon uuden historioitsijan, jonka sanottiin häntä niin pahoin solvaavan. Sitten ei hänelle enemmän kuin kuuden päivän aikana sattunut mitään, mitä kannattaisi muistiin merkitä. Tuon ajan kuluttua, hänen poistuttuaan maantieltä, hänet yllätti yö muutamien tuuheiden tammien tai korkkipuitten alla — tässä näet Cide Hamete ei ole niin täsmällinen kuin muuten yleensä.
Isäntä ja renki astuivat maahan juhtainsa selästä ja istuutuivat nojaamaan puun runkoon; Sancho, joka oli tänä päivänä saanut illallisensa, painui muitta mutkitta sisään unen portista, mutta Don Quijote, jota pitivät valveilla pikemmin hänen haaveensa kuin nälkä, ei voinut silmiään sulkea, vaan harhaili ajatuksissaan lukemattomissa eri paikoissa. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Montesinon luolassa, toisinaan hän oli näkevinään maalaistytöksi muuttuneen Dulcinean laukkaavan ja hyppäävän aasinsa selkään, toisinaan taas hänen korvissaan soivat viisaan Merlinin sanat, mitkä hänelle selittivät ehtoja ja toimenpiteitä, jotka oli täytettävä ja joihin oli ryhdyttävä vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta. Hän oli aivan epätoivoinen, ajatellessaan aseenkantajansa Sanchon välinpitämättömyyttä ja rakkaudettomuutta, koska näet uskoi hänen antaneen itselleen ainoastaan viisi iskua, mikä oli suhteettoman pieni määrä verrattuna lukemattomiin vielä puuttuviin; ja siitä hän niin harmistui ja suuttui, että päätteli seuraavalla tavalla: »Jos kerran Aleksanteri Suuri löi poikki Gordionin solmun sanoen: 'Samantekevää, lyönkö sen poikki vai avaan', ja kaikesta huolimatta pääsi koko Aasian ehdottomaksi valtiaaksi, niin voisihan käydä ihan samalla tavalla vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta, jos minä piiskaisin Sanchoa vastoin hänen tahtoansa; jos näet tämän toimenpiteen ehtona on, että Sancho saa ne kolmetuhatta ja niin ja niin monta iskua, niin mitä minä välitän, antaako hän ne itse itselleen vai antaako ne hänelle joku toinen, koska kerran asian ydin on siinä, että hän ne saa, tulivatpa ne sitten mistä tahansa?»