— Sinun ei tarvitse pelätä, sillä nämä jalat ja saaret, joihin kosketit ja joita et näe, kuuluvat epäilemättä joillekin rosvoille ja ryöväreille, jotka on näihin puihin hirtetty; näillä mailla näet oikeudenpalvelija niitä hirttävät, kun saavat käsiinsä, aina pari-, kolmekymmentä yhdellä kertaa; ja tästä minä päättelen, että meidän täytyy olla lähellä Barcelonaa.[56]

Oli todella niin laita kuin hän otaksui.

Aamun koittaessa he katsahtivat ylöspäin ja huomasivat, että puissa riippui rosvojen ruumiita kuin hedelmiä ikään. Sitten tuli jo aamu, ja jos kuolleet olivat heitä säikähdyttäneet, niin yhtä ankarasti he pelästyivät nähdessään neljäkymmentä elävää rosvoa, jotka äkkiä heidät piirittivät ja sanoivat heille kataloniankielellä,[57] että heidän piti pysyä hiljaa paikoillaan, kunnes heidän päällikkönsä saapuisi. Don Quijote oli jalkaisin, hänen hevoseltaan oli riisuttu päitset päästä, hänen peitsensä nojasi puuhun, ja hän oli sanalla sanoen aivan turvaton; siksi hän pitikin parhaana laskea käsivartensa ristiin ja taivuttaa päänsä säästääkseen itseänsä parempaa tilaisuutta varten.

Ryövärit riensivät tutkimaan harmoa eivätkä jättäneet jäljelle mitään, mitä sen kuljettamassa matkalaukussa ja haarapussissa oli, ja Sancho sai kiittää onneaan, että herttuan dukaatit ja ne, jotka hänellä oli ollut mukana kotoa lähdettäessä, olivat vyössä hänen vatsallaan. Mutta siitä huolimatta nämä kelpo miehet olisivat varmaan tutkineet ja tarkastaneet hänetkin ja olisivat katsoneet, eikö hän ollut piilottanut mitään nahan ja lihan väliin, jollei samassa olisi saapunut heidän päällikkönsä, joka näytti olevan vähän yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, roteva, keskimittaa pitempi, vakavannäköinen ja tummapintainen. Hän ratsasti valtavan suurella hevosella, hänellä oli yllään panssaripaita ja kupeillaan neljä pistoolia (semmoisia, joita niillä seuduilla nimitetään piilukkoisiksi). Hän huomasi asemiestensä — niin näet nimitetään henkilöitä, jotka harjoittavat tätä ammattia — olevan aikeissa ryöstää Sancho Panzaa ja käski heitä jättämään sen tekemättä. Toiset tottelivat heti, ja niin Sanchon vatsavyö pelastui. Päällikkö oli ihmeissään, kun näki peitsen puuhun nojaamassa, maassa kilven ja Don Quijoten varuksissaan ja mietteissään, niin surullisen ja alakuloisen näköisenä kuin itse murhe mustimmillaan. Hän meni Don Quijoten luo ja sanoi hänelle:

— Älkää olko niin surullinen, hyvä mies, sillä teitä ei ole saanut käsiinsä mikään julma Osiris,[58] vaan Roque Guinart, jonka kädet ovat pikemmin armeliaat kuin ankarat.

— Minun alakuloisuuteni — vastasi Don Quijote — ei johdu siitä, että olen joutunut sinun käsiisi, urhoollinen Roque, jonka maineella ei ole maailmassa rajoja, vaan omasta huolimattomuudestani, jonka syytä on, että sotilaasi ovat voineet minut esteettömästi yllättää, vaikka olen sen vaeltavan ritarikunnan sääntöjen mukaan, johon kuulun, velvollinen elämään aina valppaana ja olemaan alinomaa varuillani; sinun tulee näet tietää, oi suuri Roque, että jos he olisivat kohdanneet minut, kun istuin ratsuni selässä, peitsi kädessä ja kilpi käsivarrellani, ei olisi ollut niinkään helppo minua kukistaa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, ritari, jonka mainetta koko maailma on täynnä.

Roque Guinart[59] ymmärsi heti, että Don Quijotea vaivasi pikemmin hulluus kuin urhoollisuus, ja vaikka hän oli joitakin kertoja kuullut hänestä puhuttavan, ei hän ollut milloinkaan pitänyt hänen urotöitään todenperäisinä, yhtä vähän kuin oli voinut uskoa sitäkään, että tuollainen oikku olisi voinut saada valtaansa ihmisen sydämen, ja hän oli sanomattomasti iloissaan, kun nyt hänet tavannut, jotta sai aivan läheltä katsella ja kokea, mitä oli ennen kuullut vain kaukaisena huhuna. Hän sanoi siis:

— Urhoollinen ritari, älkää olko pahoillanne ja älkää pitäkö kovana onnena tätä, mihin nyt olette joutunut, sillä voihan olla, että teidän näin kompastuttuanne kova kohtalonne muuttuu paremmaksi; taivas näet nostaa yleensä jaloilleen langenneita ja tekee köyhiä rikkaiksi merkillisillä ja ennenkuulumattomilla tavoilla, joita ihmiset eivät osaa kuvitellakaan.

Don Quijote oli juuri aikeissa kiittää häntä, kun he kuulivat takaansa kovaa töminää, kuin olisi sieltä tullut joukko hevosia, mutta sieltä tulikin vain yksi ainoa. Sillä ratsasti hurjaa laukkaa näöltään noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, jolla oli viheriästä damastista tehty kultanauhuksilla koristettu nuttu, ihomyötäiset housut ja ratsasviitta, päässä vallonilainen hattu, jonka reunat olivat ylöspäin käännetyt, jaloissa kapeavartiset kiiltävät saappaat ja niissä kannukset, kupeella kullattu tikari ja toisella miekka, kädessä pieni karbiini ja pistooli kummallakin puolella. Roque käänsi töminän kuultuaan päätään ja näki tuon kauniin ratsastajan, joka tuli hänen luokseen ja sanoi:

— Sinua minä olen tullut etsimään, oi urhoollinen Roque, saadakseni sinulta, jollei apua, niin ainakin lievitystä onnettomuuteeni, ja koska en tahdo pitää sinua epätietoisuuden vallassa, kun huomaan, ettet ole minua tuntenut, tahdon sanoa sinulle, kuka olen. Minä olen Claudia Jeronima, Simon Forten tytär; isäni on hyvä ystäväsi ja Clauquel Torrellasin vihollinen, joka on sinunkin vihollisesi, koska kuuluu vastustajiesi puolueeseen; ja tiedäthän myös, että tällä Torrellasilla on poika, joka on nimeltään Vicente Torrellas, tai jota ainakin vielä toista tuntia sitten sillä nimellä mainittiin. Kertoakseni onnettomuuteni muutamalla sanalla mainitsen sinulle lyhyesti, mihin onnettomuuteen hän on minut saattanut. Hän näki minut, kehitteli minua, minä kuuntelin häntä ja rakastuin häneen isäni tietämättä; ei näet ole yhtään semmoista naista, elipä hän kuinka eristettynä tahansa ja olipa kuinka kaino hyvänsä, jolla ei ole liikaakin aikaa muuttaa toiminnaksi ja toteuttaa harkitsemattomia halujansa. Sanalla sanoen, hän lupasi tulla puolisokseni, ja minä lupasin suostua hänen vaimokseen, mutta me emme menneet teossa sen pitemmälle. Eilen sain kuulla, että hän, unohtaen, mitä oli minulle velkaa, oli aikeissa mennä naimisiin toisen kanssa ja että vihkiminen piti toimittaa tänä aamuna. Tämä uutinen sai minut ihan mielettömäksi ja lopetti kärsivällisyyteni, ja koska isäni oli poissa kotoa, oli minulla tilaisuutta pukeutua asuun, jossa minut nyt näet. Minä kannustin hevoseni täyteen laukkaan, saavutin Don Vicenten noin peninkulman päässä täältä, en huolinut esittää mitään valituksia tai kuunnella mitään puolusteluja, vaan ammuin häntä tällä karbiinilla ja lisäksi näillä molemmilla pistooleilla, niin että olen luullakseni laukaissut enemmän kuin kaksi kuulaa hänen ruumiiseensa avaten siihen aukkoja, joista kunniani pääsee ulos hänen verensä keralla. Siihen minä hänet jätin palvelijainsa keskelle, jotka eivät uskaltaneet eivätkä voineet käydä häntä puolustamaan. Tulen nyt etsimään sinua, jotta viet minut Ranskaan, missä minulla on sukulaisia, joiden luona voin elää, ja pyydän sinua myös puolustamaan isääni, jotta Don Vicenten monet heimolaiset eivät uskalla kostaa hänelle verisesti.