Kauniin Claudian reippautta, upeutta, moitteetonta vartaloa ja seikkailua ihmetellen Roque sanoi hänelle — Tule, armollinen neiti, lähtekäämme katsomaan, onko vihollisesi kuollut; sitten saamme nähdä, mikä on itsellesi parasta.
Don Quijote, joka oli tarkkaavasti kuunnellut, mitä Claudia oli kertonut ja mitä Roque Guinart vastannut, virkkoi:
— Kenenkään ei tarvitse vaivautua puolustamaan tätä armollista neitiä, sillä sen otan tehtäväkseni minä. Antakaa minulle ratsuni ja aseeni ja odottakaa minua tässä, niin minä menen etsimään tuota ritaria ja pakotan hänet, olkoon hän elävä tai kuollut, pitämään tälle erinomaiselle kauneudelle antamansa lupauksen.
— Älköön sitä kukaan epäilkö, — sanoi Sancho — sillä herrani on sangen kätevä naittamishommissa; ei näet ole montakaan päivää siitä, kun hän pakotti naimaan erään toisen, joka samoin kieltäytyi pitämästä eräälle toiselle tytölle antamaansa lupausta, ja jos noidat, jotka häntä vainoavat, eivät olisi muuttaneet miestä todellisesta hahmosta lakeijaksi, niin tuo neitsyt ei olisi tällä hetkellä enää neitsyt.
Roque oli syventynyt enemmän ajattelemaan, mitä kauniille Claudialle oli tapahtunut, kuin kuuntelemaan isännän ja palvelijan puheita, joita hän ei todella kuullutkaan. Käskettyään sitten asemiestensä antaa Sancholle takaisin kaikki, mitä he olivat harmolta vieneet, hän käski heitä vielä menemään siihen paikkaan, missä he olivat viettäneet edellisen yön, ja lähti heti mitä kiireimmin Claudian kanssa etsimään haavoittunutta tai kuollutta Don Vicenteä. He saapuivat sinne, missä Claudia oli hänet kohdannut, mutta eivät löytäneet muuta kuin äsken vuotanutta verta; tähystellessään joka puolelle he sentään havaitsivat muutamia henkilöitä eräällä kummulla ja otaksuivat, aivan oikein, että siellä oli Don Vicente, jota hänen palvelijansa kantoivat pois, elävänä tai kuolleena, hankkiakseen hänelle apua tai haudatakseen hänet. He kiiruhtivat heidän jälkeensä saavuttaakseen heidät, mikä kävikin helposti päinsä, koska toiset liikkuivat hitaasti. Heidän tullessaan luo Don Vicente lepäsi palvelijoittensa sylissä pyytäen uupuneella ja heikolla äänellä, että he antaisivat hänen kuolla siihen, koska hänen haavansa tekivät niin kipeätä, ettei hän voinut liikkua eteenpäin.
Claudia ja Roque hyppäsivät maahan ja astuivat hänen luokseen. Palvelijat pelästyivät tuntiessaan Roquen, ja Claudia hämmentyi nähdessään Don Vicenten; puolittain heltyneenä, puolittain katkerana hän tuli miehen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Jos olisit antanut minulle tämän sopimuksemme mukaan, et olisi milloinkaan joutunut tähän tilaan.
Haavoittunut aatelismies avasi melkein sulkeutuneet silmänsä, tunsi
Claudian ja sanoi hänelle:
— Tiedän kyllä, kaunis ja harhaanjohdettu rakastettuni, että olet minut surmannut, mutta sellaista palkkaa eivät ole ansainneet tunteeni, joilla, enempää kuin teoillanikaan, en ole milloinkaan tahtonut enkä voinut sinua loukata.
— Eikö siis ole totta, — kysyi Claudia — että olit tänä aamuna menossa vihityttämään itseäsi rikkaan Balvastron tyttären Leonoran kanssa?