— Ei suinkaan; — vastasi Don Vicente — kova kohtalomme on nähtävästi tuonut sinulle sellaisen tiedon, jotta sinä mustasukkaisena riistäisit minulta hengen, mutta minä pidän sittenkin osaani onnellisena, kun saan heittää henkeni sinun käsissäsi ja sylissäsi. Jos tahdot päästä varmuuteen siitä, että tämä on totta, niin puserra kättäni ja ota minut puolisoksesi, jos niin haluat, sillä minä en voi antaa sinulle mitään parempaa hyvitystä loukkauksesta, johon luulet minun tehneen itseni syypääksi.
Claudia puristi hänen kättään, ja Claudian sydäntä puristi tuska, niin että hän vaipui pyörtyneenä Don Vicenten rinnalle, tämän tehdessä kuolemaa. Roque oli hämillään eikä tietänyt, mitä tehdä. Palvelijat lähtivät hakemaan vettä pirskottaakseen sitä heidän kasvoihinsa, toivat sitä ja valelivat heitä sillä. Claudia toipui pyörtymyksestään, mutta Don Vicente ei toipunut, sillä hänen elämänsä oli lopussa. Sen nähtyään ja saatuaan varmuuden, että hänen rakas puolisonsa oli kuollut, Claudia värisytti ilmaa huokauksillaan ja sinkosi avaruuteen valituksiaan, repi hiuksiaan heittäen ne tuulen vietäviksi, raateli omin käsin kasvojaan ja ilmaisi kaikkea sitä tuskaa ja epätoivoa, jota voi ajatella onnettomassa sydämessä piilevän.
— Voi minua julmaa ja ajattelematonta naista, — huusi hän — kuinka helposti annoinkaan yllyttää itseni toteuttamaan niin pahan ajatuksen! Voi sinua, sinä mustasukkaisuuden raivokas voima, millaiseen hirmuiseen loppuun saatatkaan sen, joka suo sinulle sijaa povessaan! Oi sinä, puolisoni, jonka kova kohtalo, nähdessään sinut omanani, tempasi häävuoteesta hautaan!
Claudian valitus oli niin kiihkeätä ja tuskallista, että se sai kostumaan Roquenkin silmät, jotka eivät muuten milloinkaan kyyneliä vuodattaneet. Palvelijat itkivät, Claudia pyörtyi tavan takaa, ja koko seutu näytti murheen kentältä ja onnettomuuden tyyssijalta. Roque Guinart käski vihdoin Don Vicenten palvelijoita kantamaan ruumiin hänen isänsä kotiin, joka sijaitsi siinä lähellä, jotta se saatettaisiin hautaan. Claudia sanoi Roquelle tahtovansa lähteä erääseen luostariin, missä hänen tätinsä oli abbedissana, ja elää siellä lopun elämäänsä seurustellen paremman ja iäisemmän puolison kanssa. Roque kiitti hänen hyvää aiettaan, tarjoutui saattelemaan häntä niin kauas kuin hän halusi ja puolustamaan hänen isäänsä Don Vicenten sukulaisia ja koko maailmaa vastaan, jos nämä aikoisivat häntä ahdistaa. Claudia ei tahtonut millään muotoa suostua siihen, että hän lähtisi saattelemaan, vaan kiitti häntä hänen ystävällisyydestään niin sydämellisesti kuin osasi ja sanoi hänelle itkien jäähyväiset. Don Vicenten palvelijat kantoivat ruumiin pois, Roque palasi miestensä luo, ja näin päättyi Claudia Jeróniman lemmenseikkailu. Mutta eipä ihmekään; olihan mustasukkaisuuden hillitön ja hirmuinen voima kutonut hänen surkean tarinansa langat!
Roque Guinart tapasi asemiehensä siinä, mihin oli käskenyt heidän lähteä, ja Don Quijote oli heidän keskellään, Rocinanten selässä, pitäen heille puhetta, jossa vannotti heitä luopumaan tästä sekä sielulle että ruumiille ylen vaarallisesta elämäntavasta; mutta Don Quijoten puhe ei heihin ollenkaan tehonnut, sillä useimmat heistä olivat gascognelaisia, karkeata ja hurjaa väkeä. Roque kysyi kohta saavuttuaan Sancho Panzalta, olivatko miehet antaneet hänelle takaisin ne kalleudet ja arvoesineet, jotka he olivat harmolta riistäneet. Sancho sanoi niin tapahtuneen ja ilmoitti kaipaavansa ainoastaan kolmea yömyssyä, jotka olivat kolmen suuren kaupungin arvoiset.
— Mitä horiset, mies? — sanoi eräs läsnäolevista. — Ne on minulla, eivätkä ne ole kolmen reaalinkaan arvoiset.
— Totta kyllä; — virkkoi Don Quijote — mutta aseenkantajani pitää niitä niin arvokkaina kuin sanoi, sen henkilön tähden, joka on ne minulle lahjoittanut.
Roque Guinart käski jättää ne heti takaisin, määräsi miehensä riviin ja käski heidän ottaa esiin kaikki vaatekappaleet, jalokivet ja rahat ja kaiken muun, mitä olivat ryöstäneet viime jaon jälkeen; sitten hän nopeasti arvioi kaikki, laski, mitä ei voinut jakaa, rahaksi, ja jakoi siten saaliin joukon kaikkien jäsenten kesken niin rehellisesti ja viisaasti, ettei vähimmälläkään tavalla loukannut tasapuolisuuden vaatimuksia. Kun tämä oli tehty ja kaikki olivat siihen tyytyneet, sanoi Roque Don Quijotelle:
— Heidän kanssaan olisi mahdoton elää, jollei toimisi näin täsmällisesti.
Siihen virkkoi Sancho: