— Elämäntapamme täytyy varmaan näyttää herra Don Quijotesta oudolta, ja outoja ovat hänelle varmaan seikkailumme, outoja ja vaarallisia, enkä ihmettele, että ne hänestä semmoisilta näyttävät, sillä minä tunnustan vilpittömästi, ettei ole rauhattomampaa eikä vaarallisempaa elämää kuin meidän elämämme. Minua yllytti siihen jonkinlainen kostonhimo, joka kuohuttaa kaikkein rauhallisintakin sydäntä. Minä olen luonnostani sääliväinen ja hyväntahtoinen, mutta, kuten sanottu, halu saada kostaa eräs kokemani solvaus tukahduttaa kaikki hyvät taipumukseni niin täydellisesti, että huolimatta paremmasta ymmärryksestäni jatkan tätä elämäntapaa, ja koska kuilu johtaa toiseen ja synti vie toiseen syntiin, ovat kostotyöni liittyneet toisiinsa niin, etten pidä huolta ainoastaan omista asioistani, vaan otan vielä kostaakseni toisten puolesta. Mutta Jumala on armollinen, ja vaikka nyt olen keskellä erehdysteni sokkeloita, en kumminkaan menetä toivoa päästä siitä vielä kerran turvalliseen satamaan.
Don Quijote ihmetteli kuullessaan Roquen puhuvan niin oikein ja viisaasti; hän näet oli luullut, ettei henkilöitten joukossa, jotka harjoittavat ammatikseen varastamista, murhaavat ja ryöstävät, voinut olla ketään oikeinajattelevaa, ja hän vastasi Roquelle:
— Hyvä herra Roque, parantuminen alkaa siitä, että tuntee sairautensa ja käyttää lääkärin määräämiä lääkkeitä. Teidän armonne on sairas, te tunnette vaivanne, ja taivas, tai oikeammin sanoen Jumala, joka on meidän lääkärimme, antaa teille varmaan lääkkeitä, jotka teidät parantavat. Mutta nämä lääkkeet parantavat yleensä vain vähitellen eikä yhtäkkiä ja kuin ihmeen voimalla; sitäpaitsi ovat ymmärtäväiset syntiset parannusta lähempänä kuin yksinkertaiset, ja koska teidän armonne on osoittanut puheissaan hyvää älyä, tarvitaan vain rohkeutta ja toivoa, että omantuntonne sairaus tulee paranemaan. Ja jos teidän armonne tahtoo lyhentää tietä ja lähteä vaivattomasti kulkemaan pelastuksen polkua, niin lähtekää minun kanssani; minä opetan teidät vaeltavaksi ritariksi, missä toimessa teitä kohtaavat niin monet vaivat ja vastoinkäymiset, että ne, jos niitä pidetään katumusharjoituksena, vievät teidät taivaaseen kädenkäänteessä.
Roque nauroi Don Quijoten neuvolle, vaihtoi puheenaihetta ja kertoi hänelle Claudia Jeróniman surullisen tapauksen, joka teki Sanchon sanomattoman murheelliseksi, sillä tytön kauneus, reippaus ja rohkeus oli häntä miellyttänyt.
Nyt palasivat asemiehet, jotka oli lähetetty saalista noutamaan, tuoden mukanaan kaksi ratsastavaa ratsumiestä, kaksi jalkaisin kulkevaa pyhiinvaeltajaa, vaunut, joissa oli naisia, ja noin kuusi palvelijaa, jotka seurasivat heitä, toiset ratsain, toiset jalkaisin, sekä vielä kaksi muulinajajaa, jotka kuuluivat molempien ratsumiesten seuraan. Asemiehet olivat ottaneet heidät keskelleen, voittajat ja voitetut olivat aivan hiljaa odottaen, että suuri Roque Guinart lausuisi jotakin, ja tämä kysyi ratsumiehiltä, keitä he olivat, minne matkustivat ja kuinka paljon heillä oli rahoja. Toinen heistä vastasi:
— Armollinen herra, me olemme espanjalaisen jalkaväen kapteeneja; komppaniamme ovat Napolissa, ja me olemme menossa Barcelonaan astuaksemme johonkin siellä olevista neljästä kaleerista, joiden sanotaan sieltä lähtevän Sisiliaan; meillä on noin kaksi- tai kolmesataa dukaattia, niin että olemme mielestämme hyvinkin rikkaita ja onnellisia, koska sotilaitten niukat palkat eivät suo heille suurempia aarteita.
Roque kysyi pyhiinvaeltajilta samaa kuin kapteeneilta ja sai vastaukseksi, että he aikoivat astua laivaan matkustaakseen Roomaan ja että heillä oli molemmilla yhteensä noin kuusikymmentä reaalia. Roque tahtoi myös saada tietää, keitä vaunuissa matkusti, minne he olivat menossa ja kuinka paljon heillä oli rahaa mukanaan, ja eräs ratsastavista palvelijoista vastasi:
— Armollinen rouva Doña Guiomar de Quiñones,[60] Napolin Hovioikeuden presidentin puoliso, hänen pieni tyttärensä, kamarineiti ja kamarirouva matkustavat näissä vaunuissa; me kuusi palvelijaa saattelemme häntä, ja meillä on rahoja kuusisataa dukaattia.
— Meillä on siis — virkkoi Roque Guinart — nyt yhdeksänsataa dukaattia ja kuusikymmentä reaalia. Minulla on sotilaita noin kuusikymmentä; katsokaa, kuinka paljon siitä tulee kullekin, minä näet olen huono laskemaan.
Tuon kuultuaan rosvot koroittivat äänensä ja huusivat: