Siihen hänelle vastattiin:
— Sinä tulet hallitsemaan kotonasi, ja jos sinne palaat, saat nähdä eukkosi ja lapsesi, ja aseenkantajantoimesi loppuu, kun lakkaat palvelemasta.
— Oivallista, jumaliste! — sanoi Sancho Panza. — Senhän olisin voinut sanoa itse itselleni; paremmin ei olisi voinut sanoa profeetta Perogrullo.[64]
— Hölmö, — sanoi Don Quijote — mitä tahdotkaan vastattavan? Eikö riitä, että tämän pään antamat vastaukset sopivat siihen, mitä siltä kysytään?
— Riittää kyllä; — vastasi Sancho — mutta olisin toivonut sen selittävän asiaa paremmin ja ilmoittavan minulle enemmän.
Siihen loppuivat kysymykset ja vastaukset, mutta ei suinkaan ihmetys, jonka vallassa olivat kaikki, lukuunottamatta Don Antonion molempia ystäviä, joilla oli asiasta selko. Cide Hamete Benengeli tahtoo selittää sen heti, jottei jättäisi maailmaa jännitykseen eikä siihen uskoon, että päässä todella oli jokin velhomainen ja erinomainen salaisuus, ja siksi hän kertoo, että Don Antonio Moreno, joka oli Madridissa nähnyt toisen, erään puunveistäjän tekemän pään, oli antanut valmistaa kotonaan samanlaisen huvittaakseen itseään ja hämmästyttääkseen niitä, jotka eivät olleet asiasta selvillä. Laitos oli tällainen: pöydän kansi oli puuta, maalattu ja kiilloitettu jaspiksen väriseksi, ja samoin pöydän jalka, josta pisti ulos neljä kotkankynttä, jotta pöytä seisoi sitä tukevammin. Pää oli Rooman keisarien rintakuvien näköinen, pronssinvärinen ja aivan ontto ja samoin pöydän levy, johon se sopi niin tarkoin, ettei näkynyt pienintäkään saumaa. Pöydän jalka oli sekin ontto ja yhteydessä pään, kaulan ja rinnan kanssa, ja koko laitos oli yhteydessä toisen alakerrassa sijaitsevan huoneen kanssa. Pöydän jalan, kannen ja kuvan rinnan ja kaulan kautta kulki läkkipeltinen putki, joka oli sovitettu niin hyvin, ettei kukaan voinut sitä nähdä. Alakerran huoneeseen, joka oli yhteydessä ylemmässä kerroksessa sijaitsevan kanssa, sijoittui se, jonka tuli vastata, ja piti suutaan putken suulla, niin että ääni kulki kuin puheputkessa ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikeina lausuttuina ja selvinä sanoina, ja niinmuodoin oli mahdoton petosta keksiä. Vastaukset antoi Don Antonion sisarenpoika, sukkela ja älykäs ylioppilas, jolle hänen enonsa oli ilmoittanut, kutka sinä päivänä menisivät hänen kanssaan huoneeseen, missä pää oli, ja niin hänen oli helppo nopeasti ja oikein vastata ensimmäiseen kysymykseen; toisiin hän vastasi arvaamalla, älykkäästi, kuten ainakin älykäs mies. Cide Hamete kertoo vielä, että tätä ihmettä kesti noin kahdeksan tai kymmenen päivää, mutta että hän sitten, kun kaupungille oli levinnyt huhu, että Don Antoniolla oli talossaan taikainen pää, joka vastasi kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, ja kun hän itse alkoi pelätä, että tämä voisi tulla uskontomme vartioiden korviin, ilmoitti asian herroille inkvisiittoreille, ja nämä käskivät hänen hävittää pään ja olla enää jatkamatta leikkiä, jottei tietämätön väki siitä pahentuisi. Mutta Don Quijoten ja Sancho Panzan mielestä pää oli taiottu ja pysyi sellaisena ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, tyydyttäen kuitenkin enemmän Don Quijotea kuin Sanchoa.
Tehdäkseen Don Antonion mieliksi, osoittaakseen ystävällisyyttä Don Quijotelle ja antaakseen hänelle tilaisuutta tuoda ilmi hullutuksiaan kaupungin herrat suunnittelivat turnajaisia, jotka oli määrä pitää kuuden päivän kuluttua, mutta joista ei tullut mitään eräästä syystä, joka tuonnempana mainitaan. Don Quijoten teki mieli lähteä kaupungille kävelemään aivan yksinkertaisesti ja jalkaisin, sillä hän pelkäsi, että katupojat häntä ahdistelisivat, jos hän lähtisi ratsain, ja niin he lähtivät kävelemään, hän ja Sancho sekä kaksi palvelijaa, jotka Don Antonio antoi heidän mukaansa. Heidän kävellessään erästä katua Don Quijote tuli sattumalta katsahtaneeksi ylös ja näki, että erään portin yläpuolelle oli kirjoitettu suurin kirjaimin: Täällä painetaan kirjoja. Siitä hän oli kovin mielissään, sillä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt mitään kirjapainoa ja halusi tietää, millainen laitos se oli. Hän meni koko seurueensa kanssa sisään ja näki, kuinka eräällä puolella painettiin, toisella luettiin korjausvedosta, kolmannella ladottiin, neljännellä korjattiin ladelmaa, sanalla sanoen, näki koko suuren kirjapainon kaikki laitteet. Don Quijote astui erään kastin luo ja kysyi, mitä siinä tehtiin; latojat selittivät hänelle asian, hän ihmetteli ja lähti eteenpäin. Hän tuli erään toisen luo ja kysyi, mitä tämä teki. Mies vastasi:
— Hyvä herra, tämä herrasmies tässä — hän osoitti erästä komearyhtistä, hienonnäköistä, arvokkaalta näyttävää henkilöä — on kääntänyt erään italialaisen kirjan meidän kieleemme, ja minä tässä ladon sitä painettavaksi.
— Mikä on kirjan nimi? — kysyi Don Quijote.
Siihen vastasi kirjailija: