– Entä miten olikaan, — kysyi Don Quijote – oliko sillä Don Quijotella mukanaan Sancho Panza niminen aseenkantaja?
— Oli kyllä; — vastasi Don Alvaro — mutta hän, vaikka häntä kehuttiin hyvin hupaiseksi, ei minun kuulleni lausunut yhtään ainoata leikkipuhetta, joka olisi ollut todella hupainen.
— Sen hyvin uskon, — virkkoi siihen Sancho — sillä leikin laskeminen ei ole joka miehen asia, ja se Sancho, josta teidän armonne puhuu, oli varmaan aika lurjus, konna ja varas; oikea Sancho Panza näet olen minä, ja minusta lähtee leikkipuhetta herkemmin kuin sadetta taivaalta, ja jollei teidän armonne usko, niin tehkää pieni koe ja lähtekää mukaani, vaikka vain yhdeksi vuodeksi, niin saatte nähdä, kuinka niitä minulta putoilee joka askelella, ja semmoisia ja niin paljon, että minä, vaikka useimmiten en itse tiedä, mitä puhun, saan nauramaan kaikki kuuntelijani; ja oikea Don Quijote Manchalainen, suurimaineinen, urhoollinen ja älykäs, rakastunut, solvattujen kostaja, alaikäisten ja orpojen suojelija, leskien tuki, neitojen sydänten surma, hän, jolla on ainoana valtiattarenaan verraton Dulcinea Tobosolainen, on tämä herra tässä, minun isäntäni: kaikki muut Don Quijotet ja kaikki muut Sancho Panzat ovat pelkkää pilaa ja unennäköä.
— Sen minä totisesti uskon, — vastasi Don Alvaro — sillä te, hyvä ystävä, olette muutamassa lausumassanne lauseessa sanonut enemmän sukkeluuksia kuin tuo toinen Sancho Panza kaikissa, jotka kuulin hänen lausuvan, ja niitä oli paljon! Hän oli suurempi ahmatti kuin kaunopuhuja ja suurempi hölmö kuin leikinlaskija, ja minä uskon aivan varmaan, että noidat, jotka vainoavat hyvää Don Quijotea, ovat tahtoneet minua vainota tuolla kehnolla Don Quijotella. Mutta en tiedä, mitä oikeastaan sanoisin, sillä uskallan vannoa, että hän erotessamme jäi Toledon hullujenhuoneeseen[81] parannettavaksi, ja nyt ilmaantuu tässä eteeni toinen Don Quijote, vaikka varsin toisenlainen kuin entinen tuttavani.
— Minä — virkkoi Don Quijote — en tiedä, olenko hyvä, mutta sen voin sanoa, etten ole se kehno, ja tätä todistaakseni haluan ilmoittaa teidän armollenne, herra Don Alvaro Tarfe, etten ole ollut ikipäivinäni Zaragozassa; saatuani kuulla, että tuo kuviteltu Don Quijote oli ottanut osaa turnajaisiin mainitussa kaupungissa, en viitsinyt sinne ensinkään mennä, koska tahdoin osoittaa maailmalle hänen valheellisuutensa, vaan lähdin suoraa päätä Barcelonaan, tuohon hienon käytöksen tyyssijaan, muukalaisten majapaikkaan, köyhien hoitolaan, urhoollisten kotiseutuun, kaupunkiin, joka kostaa vääryyttäkärsineitten puolesta, vastaa niin miellyttävällä tavalla lujaan ystävyyteen ja on ainoa laatuaan asemansa ja kauneutensa vuoksi. Ja vaikka se, mitä siellä minulle sattui, ei ollut kovin mieluista, vaan sangen harmillista, siedän sen kumminkin mielipahaa tuntematta vain siksi, että olen saanut sen kaupungin nähdä. Sanalla sanoen, herra Don Alvaro Tarfe, minä olen Don Quijote Manchalainen, hän, josta maine kertoo, eikä tuo kurja, joka on aikonut anastaa nimeni ja voittaa itselleen kunniaa minun ajatuksillani. Minä pyydän teidän armoanne, ritariarvonne nimessä, hyväntahtoisesti antamaan tämän paikkakunnan kylänvoudin edessä selityksen, ettei teidän armonne ole nähnyt minua eläessään ennen tätä päivää, etten minä ole se Don Quijote, jonka toinen osa on painosta julkaistu ja ettei tämä aseenkantajani Sancho Panza ole se, jonka teidän armonne on tullut tuntemaan.
— Sen teen varsin mielelläni, — vastasi Don Alvaro — vaikka onkin ihmeellistä nähdä kaksi Don Quijotea ja kaksi Sanchoa yhtä haavaa, yhtä yhdenmukaisia nimiltään kuin erilaisia teoiltaan, ja minä sanon vieläkin ja vakuutan lujasti, etten ole nähnyt, mitä olen nähnyt, ja ettei se, mitä on nähteni tapahtunut, ole tapahtunut.
— Teidän armonne — sanoi Sancho — on varmaan lumottu samoinkuin armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ja suokoon Jumala, että teidän armonne lumouksesta vapauttaminen vaatisi minua antamaan itselleni vielä kolmetuhattakolmesataa iskua, kuten Dulcinean vapauttaminen, sillä minä antaisin ne itselleni yhtään arkailematta.
— En minä ymmärrä, mitä te noilla iskuilla tarkoitatte — sanoi Don
Alvaro.
Sancho vastasi hänelle, että siitä repeisi liian paljon kertomista, mutta että hän sittenkin asian kertoisi, jos he ehkä joutuisivat kulkemaan samaa matkaa. Sillävälin tuli aterian aika; Don Quijote ja Don Alvaro aterioivat yhdessä. Majapaikkaan tuli sattumalta sen kylän vouti kirjojensa kanssa, ja tälle kylänvoudille Don Quijote esitti anomuksen, jonka mukaan hänen oikeutensa vaati, että läsnäoleva ritari, Don Alvaro Tarfe, selittäisi hänen armonsa edessä, ettei hän tuntenut Don Quijote Manchalaista, joka samoin oli läsnä, ja ettei tämä ollut sama henkilö, joka esiintyi eräässä Don Quijote Manchalaisen toisen osan nimellä julkaistussa historiassa, jonka oli sepittänyt muudan Tordesillasista kotoisin oleva Avellaneda. Kylänvouti toimitti asian laillisessa järjestyksessä: selitys annettiin kaikella sillä vakuudella, jota sellainen tehtävä edellyttää, ja siitä Don Quijote ja Sancho kovin ilahtuivat, ikäänkuin semmoinen selitys olisi heille paljonkin merkinnyt, vaikka molempien Don Quijotein ja molempien Sanchojen eroa täysin selvästi osoittivat heidän tekonsa ja sanansa. Don Alvaro ja Don Quijote lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia ja hyväntahtoisia vakuutuksia, joissa suuri Manchalainen ilmaisi älyään niin mainiolla tavalla, että todella sai Don Alvaro Tarfen harhaluulot hälvenemään ja että tämä uskoi varmasti olevansa lumottu, koska oli joutunut tekemisiin ilmeisesti aivan vastakkaisen Don Quijoten kanssa.
Tuli ilta, he lähtivät kylästä, ja noin puolen peninkulman päässä sieltä tie jakautui kahteen haaraan, joista toinen johti Don Quijoten kylään ja toinen oli se, jota Don Alvaron piti kulkea. Tänä lyhyenä aikana Don Quijote ehti kertoa hänelle onnettomasta tappiollejoutumisestaan ja Dulcinean lumouksesta ja vapauttamistavasta, mikä jälleen hämmästytti Don Alvaroa, joka Don Quijotea ja Sanchoa syleiltyään lähti jatkamaan omaa matkaansa. Don Quijote lähti hänkin eteenpäin, ja he viettivät tämän yön muutamien puitten alla, jotta Sancholla olisi tilaisuutta suorittaa katumuksentekonsa loppuun. Sancho suorittikin sen samalla tavalla kuin edellisenä yönä, piesten pyökkien kuorta paljon enemmän kuin omaa selkäänsä, jota hän varoi kurittamasta niin tarkoin, etteivät iskut olisi voineet hätyyttää pois kärpästäkään, jos hänen selässään olisi sattunut kärpäsiä olemaan. Petetty Don Quijote ei unohtanut laskuistaan yhtään ainoata iskua ja havaitsi, että niitä oli edellisenä yönä annettujen kanssa kolmetuhattakaksikymmentäyhdeksän. Aurinko näyttää nousseen anivarhain katselemaan uhritoimitusta, ja sen valossa he sitten jälleen jatkoivat matkaansa jutellen Don Alvaron erehdyksestä ja kuinka erinomaisen viisasta oli ollut ottaa häneltä selitys oikeuden edessä ja niin sitovalla tavalla.