— Entä sitten, mitä tuosta, — vastasi Sancho — vaikka poika niin sanoikin?
— Mitäkö? — virkkoi Don Quijote. — Etkö huomaa, että nuo sanat, jos ne sovitetaan minun toivomukseeni, merkitsevät, etten saa enää milloinkaan nähdä Dulcineaa?
Sancho aikoi vastata hänelle, mutta ei ehtinyt, kun huomasi samassa jäniksen, joka tulla viiletti pitkin peltoja ja monien ajokoirien ja metsästäjien ahdistamana etsi peloissaan pakopaikkaa harmon jalkojen välistä piiloutuen sinne. Sancho otti sen kiinni paljain käsin ja ojensi Don Quijotelle, joka mutisi kerran toisensa jälkeen:
— Malum signum, malum signum,[83] jänis pakenee; koirat ajavat sitä takaa: Dulcineaa ei näy!
— Teidän armonne on ihan merkillinen — sanoi Sancho. — Otaksutaan nyt, että tämä jänis on Dulcinea Tobosolainen ja että nuo koirat, jotka ajavat sitä takaa, ovat niitä ilkeitä noitia, jotka muuttivat hänet maalaistytöksi; hän pakenee, minä saan hänet kiinni ja jätän hänet teidän armonne haltuun, joka pitää häntä sylissään ja hyväilee; mikä huono merkki tämä on, tai mitä pahaa ennettä siinä voi havaita?
Pojat, jotka olivat riidelleet, tulivat lähemmäksi näkemään jänistä, ja Sancho kysyi toiselta, mitä he oikeastaan olivat kinastelleet. Hänelle vastasi se poika, joka oli sanonut »et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi», että hän oli ottanut toiselta pojalta pullon, jossa oli sirkkoja, ja ettei hän aikonut antaa pulloa takaisin enää koskaan. Sancho otti taskustaan neljännesreaalin, osti pojalta pullon, pisti sen Don Quijoten käteen ja sanoi:
— Kas tässä, armollinen herra, ovat kaikki enteet rikottuina ja kumottuina, niin että minä, vaikka olenkin hölmö, kuvittelen, etteivät ne koske meidän seikkojamme enempää kuin menneen vuoden pilvet. Ja jollen väärin muista, olen sitäpaitsi kuullut kirkkoherramme sanovan, ettei kristittyjen ja ymmärtäväisten ihmisten pidä välittää semmoisista joutavista asioista, ja teidän armonne itse sanoi minulle tässä taannoin aivan samaa selittäen, että kaikki kristityt, jotka enteistä välittävät, ovat hölmöjä. Ei siis kannata tuohon kajota sen enempää, vaan lähdetään tästä eteenpäin ja ajetaan kotikylään.
Metsästäjät tulivat pyytämään jänistään, ja Don Quijote antoi sen heille, lähti sitten Sanchon kanssa jatkamaan matkaansa, ja kylään tullessaan he kohtasivat kirkkoherran ja kandidaatti Carrascon, jotka istuivat nurmikolla hartauskirjojaan lukemassa. Nyt on huomattava, että Sancho oli heittänyt matkapeitteeksi harmon selkään ja varusnyytin yli sen tulenliekeillä kaunistetun parkkumipaidan, johon hänet oli puettu herttuan linnassa sinä yönä, jolloin Altisidora heräsi kuolleista. Sancho pani vielä harmon päähän suippohatun, niin että siitä tuli merkillisin muodonmuutos ja koristus, mitä milloinkaan on nähty missään maailman aasissa.
Kirkkoherra ja kandidaatti tunsivat heidät heti ja tulivat avosylin heitä vastaan. Don Quijote astui alas ja syleili heitä sydämellisesti, ja poikaviikarit, joilla on silmät kuin ilveksillä, huomasivat aasin päähineen, juoksivat sitä näkemään ja sanoivat toisilleen:
— Tulkaa, pojat, niin saatte nähdä Sancho Panzan aasin koreampana kuin morsian ja Don Quijoten luuskan laihempana kuin koskaan ennen.