Poikaviikarien ympäröiminä ja kirkkoherran ja kandidaatin saattelemina he vihdoin saapuivat kylään, menivät Don Quijoten taloon ja kohtasivat portilla emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat jo saaneet tiedon hänen tulostaan. Teresa Panza, Sanchon eukko, oli hänkin uutisen kuullut ja riensi nyt näkemään miestään, hiukset pörröisinä ja vähissä vaatteissa ja taluttaen kädestään tytärtään Sanchicaa; ja nähdessään, ettei Sancho ollut niin upeassa asussa kuin käskynhaltian hänen mielestään olisi pitänyt olla, hän sanoi miehelleen:
— Kuinka sinä näin tulet, ukkoni; sinähän näyt tulevan jalkapatikassa ja näytät pikemmin maankiertäjältä kuin käskynhaltialta?
— Ole vaiti, Teresa; — vastasi Sancho — useinhan niin käy, ettei olekaan kinkkuja, vaikka on kinkunkoukkuja; mutta lähdetään tästä kotiin, niin saat kuulla ihmeitä. Minulla on rahoja, ja sehän on pääasia, ja ne minä olen ansainnut omalla uutteruudellani, tekemättä vahinkoa kenellekään.
— Tuo sinä vain rahoja, ukkokulta, — sanoi Teresa — ja olkoot ne ansaittuja siellä tai täällä; sillä olitpa ne ansainnut miten tahansa, et sinä varmaankaan ole mitään uusia keinoja keksinyt.
Sanchica syleili isäänsä ja kysyi, oliko hän tuonut hänelle jotakin; tyttö näet oli odottanut isäänsä kuin keväistä sadetta. Hän tarttui nyt toiselta puolen Sanchon vyöhön, Teresa piteli Sanchoa kädestä, tyttö veti aasia perässään, ja niin he lähtivät kotiin jättäen Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän huostaan ja kirkkoherran ja kandidaatin seuraan.
Odottamatta soveliasta aikaa ja hetkeä Don Quijote meni kohta kandidaatin ja kirkkoherran kanssa syrjään ja kertoi heille lyhyesti häviöllejoutumisestaan ja velvollisuudestaan asettua koko vuodeksi kotikylään, minkä hän aikoi täyttää kirjaimellisesti, määräystä pienimmässäkään kohdassa rikkomatta, niinkuin ainakin vaeltava ritari, joka tuntee olevansa velvollinen noudattamaan vaeltavan ritarikunnan tarkkaa järjestystä. Hän ilmoitti aikoneensa olla tämän vuoden paimenena ja oleskella vainioitten yksinäisyydessä, missä voisi päästää valloilleen lemmenajatuksensa ja askarrella moitteettomassa paimenelämässä, ja sanoi pyytävänsä heitäkin, jollei heillä ollut liian paljon tekemistä ja jolleivät heitä siitä estäneet tärkeämmät tehtävät, hyväntahtoisesti lähtemään hänen kanssaan, sanoen aikovansa ostaa lampaita ja riittävän suuren karjalauman, jotta he voisivat itseään paimeniksi nimittää. Sitäpaitsi hän huomautti heille, että asia oli jo tärkeimmältä puoleltaan järjestyksessä, koska hän oli antanut heille paimennimet, jotka sopivat heille mainiosti Kirkkoherra pyysi häntä mainitsemaan nimet. Don Quijote vastasi, että hän itse tulisi olemaan Quijotiz paimen, kandidaatti olisi Carrascon paimen, kirkkoherra Curambro paimen ja Sancho Panza Pancino paimen. Kaikki hämmästyivät Don Quijoten uutta hulluutta, mutta peläten, että hän lähtisi vielä kerran ritariretkilleen, ja toivoen hänen vuoden kuluessa parantuvan he suostuivat hänen uuteen suunnitelmaansa, hyväksyivät hänen hulluutensa muka järkevänä ehdotuksena ja tarjoutuivat hänen seuralaisikseen tähän uuteen kutsumukseen.
— Se käy päinsä sitä paremmin, — virkkoi Simson Carrasco — kun minä, kuten koko maailma tietää, olen kuuluisa runoilija ja tulen kaikissa tilaisuuksissa sepittämään säkeitä, paimenrunoelmia tai lemmenlauluja tai mitä milloinkin haluan, jotta meillä on huvia erämaissa, missä tulemme harhailemaan. Mutta kaikkein tärkeintä, hyvät herrat, on, että jokainen valitsee nimen paimenneidolle, jota aikoo säkeissään ylistää, ja ettemme jätä yhtäkään puuta, olipa se kuinka kovapintainen tahansa, piirtämättä siihen hänen nimeään, niinkuin rakastuneitten paimenten tapa on.
— Se sopii mainiosti; — vastasi Don Quijote vaikka minun omasta puolestani ei tarvitse etsiä mitään kuvitellun paimenneidon nimeä, koska minulla on verraton Dulcinea Tobosolainen, näiden rantamain kunnia, näiden niittyjen koristus, kauneuden lähde, kaiken sulon kukka ja sanalla sanoen olento, johon sopii millainen ylistys hyvänsä, olipa se kuinka ylenpalttista tahansa.
— Se on totta; — virkkoi kirkkoherra — mutta me toiset joudumme etsimään näiltä mailta laadullisia paimenneitoja; jos ne eivät meille sovi, niin olkoot sopimatta.
Siihen lisäsi Simson Carrasco: