Neljäskahdeksatta luku.
Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.
Koska mikään inhimillinen ei ole ikuista, vaan kaikki on vähenemässä alusta alkaen, kunnes ehtii viimeiseen loppuunsa, erittäinkin ihmisten elämä, ja koska Don Quijotella ei ollut mitään taivaalta saatua erioikeutta viivyttää elämänsä kulkua, niin sen loppu ja päätös tuli hänen sitä kaikkein vähimmin aavistaessaan. Lieneekö syynä ollut mielipaha siitä, että hän oli joutunut taistelussa häviölle, vai lieneekö asia johtunut taivaan päätöksestä, häntä alkoi ahdistaa kuume, joka piti häntä sängyssä kuusi vuorokautta, minä aikana häntä kävivät monta kertaa katsomassa hänen ystävänsä kirkkoherra, kandidaatti ja parturi, ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza istui lakkaamatta hänen pääpuolissaan. Otaksuen, että hänet sai tähän tilaan suru siitä, että hänet oli voitettu ja ettei hänen toiveensa nähdä Dulcinea lumouksesta vapautettuna ollut toteutunut, he yrittivät kaikin mahdollisin tavoin ilahduttaa häntä, ja kandidaatti kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään, nousemaan vuoteesta ja aloittamaan paimenelämän, jota varten hän oli jo kirjoittanut runoelman, jolle Sannazaron[84] tekemät eivät vetäneet läheskään vertoja, ja sanoi vielä ostaneensa omilla rahoillaan kaksi oivallista paimenkoiraa, joista toinen oli nimeltään Barcino ja toinen Butron ja jotka eräs Quintanarin paimen oli hänelle myynyt. Mutta Don Quijote ei sittenkään vapautunut alakuloisuudestaan.
Hänen ystävänsä kutsuivat lääkärin, tämä koetteli hänen valtimoaan, ei ollut siihen lainkaan tyytyväinen ja sanoi, että hänen oli joka tapauksessa paras ajatella sielunsa autuutta, koska hänen ruumiinsa oli vaarassa. Don Quijote kuunteli tuota rauhallisesti, mutta toisin oli hänen emännöitsijänsä, sisarentyttärensä ja aseenkantajansa laita. He näet alkoivat itkeä katkerasti, kuin hän olisi ollut jo kuolleena heidän edessään. Lääkäri oli sitä mieltä, että alakuloisuus ja ikävyydet tekivät hänen elämästään lopun. Don Quijote pyysi, että hänet jätettäisiin yksin, koska halusi hiukan nukkua. Niin tehtiin, ja hän nukkui, kuten sanotaan, yhteen menoon seitsemättä tuntia, niin että emännöitsijä ja sisarentytär luulivat sen hänen viimeiseksi unekseen. Mainitun ajan kuluttua hän sentään heräsi ja huusi kovalla äänellä:
— Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa! Hänen laupeudellaan ei totisesti ole mitään rajaa, eivätkä ihmisten synnit voi sitä vähentää eikä estää.
Sisarentytär kuunteli tarkkaavasti enonsa sanoja, ja ne tuntuivat hänestä järkevämmiltä kuin hänen puheensa yleensä, ainakin tämän sairauden aikana. Hän kysyi:
— Mitä sanottekaan, armollinen herra? Onko tapahtunut jotakin erinomaista? Mistä laupeudesta ja mistä ihmisten synneistä te puhutte?
— Laupeus, — vastasi Don Quijote — minun sisareni tytär, on se, jonka Jumala on osoittanut minulle tällä hetkellä ja jota, kuten sanoin, syntini eivät voi estää. Järkeni on nyt vapaa ja selvä, sitä eivät himmennä mielettömyyden pimeät varjot, joita inhoittavien ritariromaanien surkea ja alinomainen lukeminen oli siihen luonut. Minä käsitän nyt niiden hulluuden ja petollisuuden, ja mieltäni pahoittaa ainoastaan, että tämä oikea tieto on tullut niin myöhään, ettei minulle jää aikaa mitenkään asiaa korvata lukemalla toisia teoksia, jotka voisivat olla sieluni valo. Minä tunnen, rakas sisarentytär, olevani lähellä kuolemaa ja tahtoisin kuolemallani osoittaa, ettei elämäni ole ollut niin kehno, että minun täytyisi vielä kuolemani jälkeen olla hullun maineessa; vaikka näet olen hullu ollut, en kumminkaan tahtoisi vahvistaa tätä tosiasiaa kuollessani. Kutsu nyt, rakas lapseni, hyvät ystäväni kirkkoherra, kandidaatti Simson Carrasco ja parturimestari Nicolas; minä näet haluan ripittäytyä ja tehdä testamenttiin.
Mutta siitä vaivasta sisarentytär säästyi, sillä kaikki kolme tulivat samassa sisään. Tuskin heidät nähtyään Don Quijote sanoi:
— Onnitelkaa minua, hyvät herrat, siitä, etten ole enää Don Quijote Manchalainen, vaan Alonso Quijano, jolle elämäni vaellus on antanut lisänimen Hyvä. Nyt minä olen Amadis Gallialaisen vihollinen ja vihaan hänen lukemattomien jälkeläistensä koko laumaa, nyt minusta tuntuvat inhoittavilta kaikki vaeltavien ritarien kelvottomat historiat, nyt minä ymmärrän, kuinka typerästi olen menetellyt ja millaiseen vaaraan olen joutunut niitä lukiessani, ja nyt olen Jumalan laupeuden tähden omasta vahingostani viisastunut ja vihaan niitä sydämestäni.