Kuullessaan hänen niin puhuvan tulijat uskoivat aivan varmaan, että hänet oli vallannut jokin uusi hulluus. Simson sanoi hänelle:
— Nytkö, herra Don Quijote, kun olemme saaneet kuulla, että neiti Dulcinea on vapautettu lumouksestaan, teidän armonne puhuu tuolla tavalla? Nyt, kun olemme juuri paimeniksi muuttumassa, viettääksemme aikojamme laulellen kuin prinssit, nytkö teidän armonne aikoo ruveta erakoksi? Niin totta kuin elätte, olkaa vaiti, malttakaa mielenne ja jättäkää semmoiset tarinat kertomatta.
— Ne historiat, joita on toistaiseksi tapahtunut — vastasi Don Quijote — ja jotka ovat olleet todellisia sikäli, että ovat minua vahingoittaneet, ne minun kuolemani tulee taivaan avulla kääntämään onnekseni. Hyvät herrat, minä tunnen kohta kuolevani. Jätettäköön nyt kaikki pila sikseen ja haettakoon tänne rippi-isä, joka minut ripittää, ja notaari, joka tekee testamenttini, sillä ihmisen ei sovi tällaisena ratkaisevana hetkenä pitää sieluaan leikin asiana. Pyydän siis, että mennään hakemaan notaari sillä välin kuin herra kirkkoherra minua ripittää.
Läsnäolevat katselivat toisiaan, ihmetellen Don Quijoten puheita, ja vaikka he epäröivät, teki heidän sentään mieli häntä uskoa; ja eräs niistä merkeistä, joiden nojalla he otaksuivat hänen tosiaan kohta kuolevan, oli se, että hän oli niin helposti muuttunut hullusta viisaaksi; hän näet lisäsi jo mainittuihin lausumiinsa monia muita niin hyvin esitettyjä, niin aitokristillisiä ja täysin järkeviä, että hän lopulta kerrassaan hälvensi heidän epäilyksensä ja sai heidät uskomaan, että hän oli viisas.
Kirkkoherra kehoitti kaikkia poistumaan, jäi yksin hänen kanssaan ja kuunteli hänen ripittäytymistään. Kandidaatti lähti hakemaan notaaria ja palasi aivan pian hänen ja Sancho Panzan kanssa; kun Sancho, joka oli jo kandidaatilta kuullut, missä tilassa hänen herransa oli, kohtasi emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka itkivät, alkoi hänkin vääntää itkua ja vuodattaa kyyneliä. Ripittäytyminen päättyi, ja kirkkoherra tuli ulos sanomaan:
— Alonso Quijano Hyvä tosiaan kuolee, ja hän on tosiaan täydellä järjellään; me voimme hyvinkin mennä sisään, jotta hän saa tehdä testamenttinsa.
Tämä uutinen läikähdytti emännöitsijän, sisarentyttären ja Sancho Panzan kyyneleisiä silmiä, niin että kyynelet alkoivat vuolaina vuotaa, ja lukemattomat syvät huokaukset nousivat heidän povistaan; oli näet todella laita niin, kuten on jo aikaisemmin muutamia kertoja sanottu, että Don Quijote, ollessaan vain Alonso Quijano Hyvä, mutta myös ollessaan Don Quijote Manchalainen, oli aina leppoisa ja laadullinen ja että hänestä senvuoksi pitivät ei ainoastaan hänen oman talonsa asukkaat, vaan kaikki, jotka hänet tunsivat. Notaari astui sisään toisten kanssa, ja esitettyään testamenttinsa johdannon ja suljettuaan sielunsa Jumalan huomaan kaikkien asiaankuuluvien kristillisten menojen mukaisesti Don Quijote lausui, lahjoitusmääräyksiin ehdittyään:
— Item on minun tahtoni, mitä tulee erääseen rahasummaan, jota pitää hallussaan Sancho Panza, jonka minä hulluna ollessani tein aseenkantajakseni, että, koska meidän kesken on ollut erinäisiä tilintekoja, en tahdo niitä häneltä velottavan eikä häneltä niistä mitään tiliä vaadittavan, vaan jos jotakin jää jäljelle, kun hän on ottanut maksun siitä, mitä olen hänelle velkaa, jäännöksen, joka varmaan on sangen vähäinen, tulee kuulua hänelle, ja olkoon se hänelle hyväksi huojennukseksi; ja jos minä, joka hulluuteni aikana osaltani autoin häntä pääsemään saaren käskynhaltiaksi, voisin nyt, kun olen viisas, antaa hänelle hallittavaksi valtakunnan, niin tekisin sen, koska hänen luonteensa vilpittömyys ja hänen uskollinen käytöksensä sen ansaitsee.
Hän kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi:
— Suo minulle anteeksi, ystäväni, että olen antanut sinulle aihetta näyttää yhtä hullulta kuin minä itse syöksemällä sinut samaan harhaluuloon, johon itse olin joutunut, nimittäin siihen harhaluuloon, että maailmassa on vaeltavia ritareita.