— Oi, voi! — vastasi Sancho itkien. — Älkää kuolko, armollinen herra isäntäni, vaan noudattakaa minun neuvoani ja eläkää vielä monta vuotta, sillä suurin hulluus, johon ihminen voi tässä elämässä tehdä itsensä syypääksi, on se, että hän suostuu noin vain ilman muuta kuolemaan, vaikka kukaan ei häntä tapa eikä kenenkään muun kuin raskasmielisyyden käsi hänen päiviänsä päätä. Katsokaa nyt vain, että pääsette tuosta hitaudestanne, nouskaa sängystä ja lähdetään tästä vainiolle paimeniksi puettuina, niinkuin olemme jo sopineet; eipä tiedä, vaikka löytäisimme sieltä jostakin pensaasta armollisen neidin Dulcinean, niin vapaana kaikesta lumouksesta, ettei paremmasta apua. Jos seikka on se, että teette kuolemaa, koska mieltänne rasittaa ajatus, että teidät on voitettu, niin pankaa se minun syykseni ja sanokaa, että teidät viskattiin tantereeseen siksi, että minä olin huolimattomasti kiinnittänyt Rocinanten vatsavyön, ja onhan teidän armonne sitäpaitsi lukenut ritarikirjoistaan, kuinka tavallista on, että toinen ritari tyrkkää toisen pois satulasta, ja kuinka se, joka tänään joutuu häviölle, voi päästä huomenna voittajaksi.
Niin on laita, — sanoi Simson — ja kelpo Sancho Panza on varsin oikeassa.
Hyvät herrat, — virkkoi Don Quijote — liikutaanpa varovasti, sillä viime vuoden pesissä ei ole tänä vuonna lintuja. Minä olen ollut hullu ja olen nyt viisas, minä olen ollut Don Quijote Manchalainen ja olen nyt, kuten jo sanoin, Alonso Quijano Hyvä. Vaikuttakoon katumukseni ja vilpittömyyteni teidän armoihinne sen verran, että pidätte minusta samoja hyviä ajatuksia kuin aikaisemmin, ja jatkakaa nyt työtänne, herra notaari. — Item minä testamenttaan koko jälkeenjäävän omaisuuteni sisarentyttärelleni Antonia Quijanalle, joka on tässä läsnä ja jonka tulee ensin suorittaa määräämäni erät siitä omaisuuteni osasta, joka on helpoimmin käytettävissä; ja ensimmäinen suoritettava maksu on palkka, jonka olen velkaa emännöitsijälleni siltä ajalta, minkä hän on luonani palvellut, ja lisäksi kaksikymmentä dukaattia leninkiä varten. Testamenttiin valvojiksi määrään herra kirkkoherran ja herra kandidaatti Simson Carrascon, jotka ovat molemmat tässä läsnä. Item on tahtoni, että sisarentyttäreni Antonia Quijana, jos hän haluaa mennä naimisiin, menköön naimisiin miehen kanssa, josta on ennakolta hankittu selko, ettei hän tiedä, mitä ritariromaanit ovat, ja jos sattuu käymään ilmi, että hän tuon tietää, mutta sisarentyttäreni tahtoo mennä ja menee naimisiin hänen kanssaan, niin menettäköön kaikki, mitä olen hänelle testamentannut, ja testamenttini valvojat jakakoot jälkeenjääneen omaisuuteni mielensä mukaan hyväätekeviin tarkoituksiin. — Item minä pyydän mainittuja herroja testamenttini valvojia, että he, jos suopea kohtalo tutustuttaa heidät kirjailijaan, jonka sanotaan sepittäneen historian, joka kulkee maailmalla Don Quijote Manchalaisen urotöiden toisen osan nimellä, pyytävät häneltä minun puolestani niin hartaasti kuin suinkin osaavat anteeksi, että olen aavistamattani antanut hänelle aihetta kirjoittaa niin paljon ja niin suuria tyhmyyksiä kuin hän on siihen kirjoittanut, sillä minä lähden tästä elämästä tuntien omantunnonvaivoja siitä, että olen yllyttänyt häntä niistä kirjoittamaan.
Siihen loppui testamentti, Don Quijoten valtasi voipumus ja hän ojensi itsensä pitkäkseen sängyssään. Kaikki säikähtivät ja riensivät häntä auttamaan, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän vielä eli tämän päivän jälkeen, jona teki testamenttinsa, hän pyörtyi tavan takaa. Koko talo oli hämmingin vallassa, mutta siitä huolimatta sisarentytär söi, emännöitsijä otti silloin tällöin naukun, ja Sancho Panza oli hyvällä tuulella; periminen näet hälventää tai ainakin lievittää perillisessä sen surun muistoa, joka vainajan poismentyä oikeudenmukaisesti jää. Vihdoin tuli Don Quijoten viimeinen hetki hänen sitä ennen saatuaan kaikki sakramentit ja monilla ja voimallisilla sanoilla tuomittuaan kaikki ritariromaanit. Notaari oli läsnä ja sanoi, ettei hän ollut milloinkaan mistään ritarikirjasta lukenut, että kukaan vaeltava ritari olisi kuollut omaan sänkyynsä niin rauhallisesti ja niin hyvänä kristittynä kuin Don Quijote, joka kaikkien läsnäolevien valittaessa ja itkiessä heitti henkensä, toisin sanoen kuoli.
Sen nähtyään kirkkoherra pyysi notaarilta todistusta, että Alonso Quijano Hyvä, jota oli yleisesti mainittu Don Quijote Manchalaisen nimellä, oli erinnyt tästä elämästä ja kuollut luonnollisen kuoleman, ja sanoi pyytävänsä tätä todistusta voidakseen ehkäistä, että kukaan muu kirjailija kuin Cide Hamete Benengeli ilman oikeutta herättäisi hänet kuolleista ja sepittäisi loppumattomia historioita hänen urotöistään. Tällaisen lopun sai Manchan Mielevä Hidalgo, jonka kotipaikkaa Cide Hamete Benengeli ei halunnut täsmällisemmin ilmoittaa, koska tahtoi tehdä mahdolliseksi, että kaikki Manchan kauppalat ja kylät saisivat keskenään kiistellä kunniasta pitää häntä poikanaan ja lukea hänet omakseen, niinkuin Kreikassa seitsemän kaupunkia kiisteli Homeron syntymäseudun maineesta.
Tähän ei oteta Sanchon, Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän valituksia eikä hänen merkillisiä hautakirjoituksiaan, lukuunottamatta sitä, jonka sepitti Simson Carrasco ja joka kuului näin:
Hidalgo uljas, vakaa nyt tässä lepäjää, hän vaikka maassa makaa, niin silti eloon jää; sen urotyönsä takaa.
Hän niinkuin mielipuoli herätti kauhua, mut suurin säästyi huoli: hän eli hulluna ja viisahana kuoli.
Ja erinomaisen viisas Cide Hamete sanoi kynälleen: Tähän saat nyt jäädä, riippumaan tässä hyllyssä ja kiinnitettynä tähän messinkilankaan, sinä rakas kynäni, olitpa sitten hyvin tai huonosti teroitettu, ja siinä saat elää monia vuosisatoja, jos julkeat ja hävyttömät historiankirjoittajat eivät ota sinua alas herjatakseen sinua. Mutta ennenkuin sinuun koskevat, voit heitä varoittaa ja sanoa heille niin hyvin kuin suinkin osaat:
Pois, pois sa joukko halpa! ei minuun koskea saa kukaan; työ minun on, oi kuninkaani, ma toimin määräysten mukaan.