— Olette kyllä, ystäväni; — vastasi Trifaldi — vieläpä niin, ettemme tietääkseni saa mitään aikaan, jos te ette ole mukana.
— Herra varjelkoon! — huusi Sancho. — Mitä tekemistä on aseenkantajilla herrojensa seikkailuissa? Pitääkö herrojen saada koko kunnia niistä, jotka he saattavat onnelliseen päätökseen, ja meillekö jää koko työ ja vaiva? Voi päiviäni! Jos historian kirjoittajat edes sanoisivat: »Se ja se ritari suoritti semmoisen ja semmoisen seikkailun, mutta sen ja sen aseenkantajansa avulla, jota ilman hänen olisi ollut mahdoton sitä suorittaa…» Mutta he kirjoittavat vain aivan kuivasti: »Don Paralipomenon Kolmitähtinen suoriutui seikkailustaan kuuden hirviön kanssa», ollenkaan mainitsematta hänen aseenkantajaansa, joka oli läsnä joka kohdassa, aivan kuin ei häntä olisi maailmassa ollutkaan! Hyvä herrasväki, nyt minä sanon vielä kerran, että herrani saa lähteä yksin, ja onnea vain matkalle; minä jään tänne armollisen rouva herttuattaren luo, ja voihan sattua, että herrani palattuaan havaitsee neiti Dulcinean asian olevan kolmatta ja viidettä osaa paremmalla kannalla, sillä minä aion joutohetkinäni antaa itselleni semmoisia paukkuja, ettei niiden jäljelle karva kasva.
— Siitä huolimatta teidän tulee lähteä hänen kanssaan, jos se tarpeelliseksi katsotaan, hyvä Sancho, — sanoi herttuatar — sillä teitä tulevat pyytämään kunnon ihmiset, eikä suinkaan näiden rouvien pidä jäädä niin partaisiksi teidän joutavan pelkonne tähden; sehän olisi liian pahasti tehty.
— Herra varjelkoon vielä kerran! — virkkoi Sancho. — Jos tämä laupeudentyö tehtäisiin joidenkin siveiden neitien tähden tai joidenkin orpotyttöjen hyväksi, niin ihminen voisi lähteä näkemään millaista vaivaa tahansa, mutta jos semmoinen kärsimys täytyy ottaa kantaakseen, jotta kamarirouvat pääsevät parroistaan, niin hiisi sen vieköön, vaikka näkisin ne kaikki parrallisina suurimmasta pienimpään ja kainoimmasta kaikkein putsatuimpaan.
— Pahasti te pitelette kamarirouvia, hyvä Sancho; — virkkoi herttuatar — te noudatatte kovin tarkoin toledolaisen apteekkarinne mielipidettä. Mutta siinä ette todellakaan tee oikein, sillä talossani on kamarirouvia, jotka kelpaavat kamarirouvien esikuviksi; tässähän on hyvä Doña Rodriguez, josta minun ei sovi mitään muuta sanoa.
— Vaikka teidän ylhäisyytenne muuta sanoisi, — virkkoi Rodriguez — niin Jumala tietää, mitä siinä kaikessa on perällistä, ja olimmepa me kamarirouvat hyviä tai huonoja, partaisia tai siloisia, niin äitimme ovat sentään meidät maailmaan synnyttäneet samoinkuin muut naiset, ja koska Jumala on meidät tänne saattanut, niin hän tietää, miksi on sen tehnyt, ja minä luotan hänen armoonsa enkä kenenkään partaan.
— No niin, rouva Rodriguez, — sanoi Don Quijote – ja te, rouva Trifaldi, seurueinenne, minä toivon, että taivas katsahtaa armollisin silmin teidän ahdistukseenne; Sanchon tulee tehdä, mitä minä käsken, ja tulkoon nyt Tappipuu, jotta pääsen taistelemaan Malambrunon kanssa; minä näet tiedän, ettei mikään partaveitsi voi helpommin ajella teidän armojenne partoja kuin minun miekkani ajelee pois pään Malambrunon hartioilta, sillä Jumala on pitkämielinen pahoille, mutta ei ikuisesti.
— Ah! — virkkoi siihen Tuskallinen. — Katselkoot taivaitten kaikki tähdet lempein silmin teidän korkeuttanne, te urhoollinen ritari, ja vuodattakoot sieluunne kaikkea menestystä ja miehuutta, jotta teistä tulee kilpi ja suoja herjallisille ja masentuneille kamarirouville, joita apteekkarit inhoavat, aseenkantajat panettelevat ja hovipojat puijaavat, niin että onneton se tyttöriepu, joka ei ole kukoistusiällänsä ruvennut mieluummin nunnaksi kuin kamarineidiksi. Voi meitä poloisia kamarirouvia! Vaikka polveutuisimme suoraan alenevassa linjassa isän puolelta itse Troian Hektorista, eivät emäntämme sittenkään voisi olla meitä sinuttelematta, ikäänkuin luulisivat senvuoksi olevansa oikeita kuningattaria! Oi sinä Malambruno jättiläinen, joka aina pidät sanasi, vaikka olet noita, lähetä meille jo verraton Tappilintu, jotta onnettomuutemme loppuisi; jos näet tässä tulee lämmin ja partamme yhä jäävät paikoilleen, niin voi kovaa kohtaloamme!
Trifaldi lausui tuon niin lämpimin tuntein, että sai kaikkien läsnäolevien silmät kyyneltymään ja Sanchonkin silmät kostumaan. Hän teki sydämessään päätöksen seurata herraansa maailman ääriin saakka, jos noiden kunnianarvoisien kasvojen karvapeitteestä vapautuminen siitä riippui.
Yhdesviidettä luku.