Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen seikkailun loppu.
Sillävälin tuli ilta ja sen mukana se määrätty hetki, jolloin kuuluisan ratsun Tappiniekan piti saapua. Ratsun viipyminen sai jo Don Quijoten levottomaksi, sillä hänestä tuntui, että Malambrunon viivytellessä oli syynä joko se, ettei hän, Don Quijote, ollut ritari, jolle tämä seikkailu oli varattu, tai ettei Malambruno uskaltanut käydä kaksintaisteluun hänen kanssaan. Mutta nytpä saapui puutarhaan yhtäkkiä neljä villi-ihmistä, jotka olivat kaikki tuoreeseen murattiin verhotut ja kantoivat olkapäillään suurta puuhevosta. He laskivat sen maahan, ja eräs villeistä sanoi:
– Tämän laitoksen selkään nouskoon ritari, joka uskaltaa sen tehdä.
– Minä — sanoi Sancho — en sitä tee, sillä minä en uskalla enkä ole mikään ritari.
Mutta villi jatkoi:
– Ja lautasille sijoittukoon aseenkantaja, jos hänellä semmoinen on, ja luottakoon hän urhoolliseen Malambrunoon, sillä häntä ei tule vahingoittamaan mikään muu ase eikä mikään muu ilkeys kuin hänen vastustajansa miekka. Ei tarvitse muuta kuin vääntää tätä tappia, joka on hevosen kaulassa, jotta se vie heidät ilmojen läpi sinne, missä Malambruno heitä odottaa. Koska korkealla yläilmoissa liikkuminen saattaa heidän päätänsä huimata, tulee heidän peittää silmänsä, kunnes hevonen hirnuu, mikä on merkki siitä, että he ovat matkansa suorittaneet.
Kun tuo oli sanottu, jättivät villi-ihmiset Tappiniekan ja palasivat sievästi takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet. Nähtyään ratsun Tuskallinen lausui Don Quijotelle melkein kyynelsilmin:
— Urhoollinen ritari, Malambruno on pitänyt lupauksensa, hevonen on läsnä, meidän partamme kasvavat, ja me kaikki rukoilemme sinua jokaisella partakarvallamme, että meidät ajelet ja silität, sillä sinun tarvitsee vain nousta hevosen selkään aseenkantajasi kanssa ja onnellisesti aloittaa outo retkenne.
— Minä teen sen, armollinen rouva kreivitär Trifaldi, erittäin mielelläni ja auliisti, huolimatta ottaa mitään tyynyä tai pukea ylleni kannuksia, sillä en tahdo viivytellä; niin suuri on haluni nähdä teidät, armollinen rouva, ja kaikki nämä kamarirouvat puhtaiksi ajeltuina ja siloisina.
— Minä en sitä tee, — sanoi Sancho — en hyvällä enkä huonolla halulla, en millään muotoa, ja jollei tätä parrankaaputtelua voida toimittaa minun nousematta hevosen lautasille, niin herrani saa etsiä seuralaisekseen toisen aseenkantajan, ja nämä armolliset rouvat keksikööt jonkin toisen keinon kasvojensa puhdistamiseksi, sillä minä en ole mikään poppamies enkä halua lähteä ilmaretkelle. Ja mitä sanovatkaan saarelaiseni, kun saavat tietää, että heidän hallitsijansa lentää ilmassa? Entä toinen seikka: täältähän on Candayaan kolmetuhatta peninkulmaa ja vielä enemmän; jos hevonen väsyy tai jättiläinen ei viitsi enää odottaa, niin voi kulua vuosia puoli tusinaa, ennenkuin ehdimme tänne takaisin, ja silloin ei taida enää olla mitään saaria eikä saarelaisia, jotka minut tuntevat ja tunnustavat. Koska vielä yleisesti sanotaan, että viipymisestä koituu vaaraa ja että jos lehmä sulle tarjotaan, käy sukkelasti ottamaan, niin näiden armollisten rouvien parrat suokoot minulle anteeksi, sillä pyhä Pietari voi hyvin Roomassa, minä tarkoitan, että voin hyvin tässä talossa, jossa minulle osoitetaan niin suurta armoa ja jonka herralta toivon niin suurta onnea, käskynhaltiaksi pääsyä.