Siihen virkkoi herttua:
— Sancho ystäväni, teille lupaamani saari ei ole liikkuvainen eikä pakene pois; sillä on niin syvät, maan uumeniin saakka ulottuvat juuret, ettei sitä hevin temmata ylös eikä järkytetä sijoiltaan, ja koska hyvin tiedätte minun tietävän, ettei ole mitään huomattavaa tointa, jota ei saavuteta jonkinlaisilla lahjuksilla, milloin suuremmilla, milloin pienemmillä, niin minä vaadin nyt teiltä käskynhaltianvirastanne korvaukseksi, että lähdette herranne Don Quijoten kanssa saattaaksenne loppuun ja päätökseen tämän muistettavan seikkailun, ja käyköön sitten joko niin, että palaatte Tappiniekan selässä niin pian kuin sen nopeus edellyttää, tai että kovan onnen vuoksi joudutte kulkemaan takaisin jalkaisin kuin pyhiinvaeltaja, krouvista krouviin ja majapaikasta majapaikkaan, joka tapauksessa löydätte palatessanne saarenne siitä, mihin sen jätätte, ja havaitsette saarelaistenne yhä haluavan tervehtiä teitä käskynhaltianaan, ja minun hyväntahtoisuuteni tulee olemaan ennallaan. Älkää ollenkaan epäilkö sanojeni todenperäisyyttä, herra Sancho, sillä niin menetellen tekisitte ilmeistä vääryyttä halulleni palvella teitä.
— Älkää sanoko enempää, armollinen herra; — vastasi Sancho — minä olen vaivainen aseenkantaja enkä kykene kantamaan hartioillani niin suuria kohteliaisuuksia; nouskoon isäntäni ratsun selkään, sidottakoon silmäni ja suljettakoon minut Jumalan huomaan; mutta ilmoitettakoon minulle, voinko tuolla yläilmoissa lentäessäni sulkeutua Herramme suojelukseen tai huutaa enkeleitä avukseni ja turvakseni.
Siihen vastasi Trifaldi:
— Te voitte huoleti sulkeutua Jumalan suojelukseen, Sancho, tai kenen huomaan tahansa; vaikka näet Malambruno on noita, on hän silti kristitty ja tekee noitatemppunsa erittäin ymmärtäväisesti ja varovaisesti, ketään loukkaamatta.
— Olkoon siis menneeksi, — sanoi Sancho — auttakoon minua Jumala ja
Gaetan pyhä kolmiyhteys.
— Vanutusmyllyjen luona sattuneen muistettavan seikkailun jälkeen — sanoi Don Quijote — en ole nähnyt Sanchoa milloinkaan niin peloissaan kuin nyt, ja jos olisin yhtä taikauskoinen kuin muut, saisi hänen arkuutensa minutkin hiukan levottomaksi. Mutta tulehan tänne, Sancho, minä haluan arvoisan herrasväen luvalla lausua sinulle pari sanaa kahden kesken.
Hän vei Sanchon puutarhan puitten alle, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi:
– Sinä huomaat, Sancho veikko, että edessämme on pitkä matka, ja Jumala yksin tietää, milloin sieltä palaamme ja saammeko aikaa ja tilaisuutta keskustelemiseen, senvuoksi kehoitan sinua nyt vetäytymään huoneeseesi, kuin lähtisit sieltä hakemaan jotakin, mitä matkalla välttämättä tarvitaan, ja antamaan itsellesi siellä kädenkäänteessä ainakin viisisataa iskua, jotka vähennetään niistä kolmestatuhannestakolmestasadasta, jotka olet velvollinen itsellesi antamaan — kun näet alku on hyvä, on harvoin loppu paha.
— Jumaliste, — sanoi Sancho — teidän armonne on varmaan päästä vialla! Tuohan on aivan kuin se vanha sananparsi: »Piikuutta meiltä pyydetään, vaikka näin pyöreitä ollaan.» Nytkö, kun minun täytyy asettua istumaan paljaalle laudalle, teidän armonne vaatii minua pieksemään pakaroitani? Totta totisesti, teidän armonne tekee vääryyttä. Lähdetään nyt ajelemaan noiden kamarirouvien partoja; minä lupaan teidän armollenne kunniasanallani takaisin tultua täyttäväni velvollisuuteni niin joutuin, että teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen; ja tämä saa nyt riittää.