Don Quijote vastasi:
— Olkoon menneeksi, kelpo Sancho; minä tyydyn lupaukseesi ja uskon, että sen täytät, sillä olethan rehellinen mies, vaikka muuten viheliäinen.
— En minä viheriäinen ole, vaan tummanruskea; — sanoi Sancho — mutta vaikka olisin sekaväriä, pitäisin sanani sittenkin.
Sitten he palasivat noustakseen Tappiniekan selkään, ja Don Quijote sanoi ylös kiivetessään:
— Peittäkää silmänne, Sancho, ja nouskaa lautasille, Sancho. Hän, joka niin kaukaisista maista lähettää meitä hakemaan, ei tietenkään tee sitä meitä pettääkseen, sillä vähän hänelle voi kunniaa koitua, jos pettää sen, joka häneen luottaa, ja vaikka kaikki kävisi toisin kuin otaksun, ei mikään ilkeys voi himmentää kunniaa, jonka voitamme käydessämme suorittamaan tätä mainetyötä.
— Lähdetään, armollinen herra; — sanoi Sancho — näiden armollisten rouvain parrat ja kyynelet ovat sydämelläni niin, etten syö yhtään maukasta suupalaa, ennenkuin näen heidät jälleen siloisina. Nouskaa te hevosen selkään, armollinen herra, ja sitokaa te ensin silmänne; jos näet minun tulee sijoittua lautasille, on selvää, että sen, joka istuu satulassa, tulee nousta ensin.
— Se on totta — vastasi Don Quijote.
Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyysi Tuskallista sitomaan oikein hyvin hänen silmänsä, mutta niin tehtyä hän otti siteen silmiltään ja sanoi:
— Jollen väärin muista, olen lukenut Vergiliuksesta, että tuo Troian Palladion oli puuhevonen, jonka kreikkalaiset lahjoittivat Pallas-jumalattarelle ja jonka vatsa oli täynnä asestettuja ritareita, jotka sitten Troian lopullisesti kukistivat; saattaa siis olla syytä ensin katsoa, mitä Tappiniekalla on mahassaan.
— Sitä ei kannata tehdä, — sanoi Tuskallinen — sillä minä takaan sen ja tiedän, ettei Malambruno suinkaan ole ilkeä eikä kavala; teidän armonne, herra Don Quijote, voi nousta sen selkään yhtään pelkäämättä, ja kostettakoon minulle, jos teille mitään pahaa sattuu.