Don Quijotesta tuntui, että olisi hänen urhoollisuutensa maineelle vahingoksi, jos hän vielä jotakin mainitsisi omasta turvallisuudestaan, ja niin hän enemmittä puheitta nousi Tappiniekan selkään ja koetteli tappia, joka kääntyi aivan helposti. Koska hänellä ei ollut jalustimia ja hänen säärensä riippuivat suoraan alaspäin, niin hän muistutti ilmeisesti johonkin flaamilaiseen seinäverhoon maalattua tai kudottua roomalaisen triumfikulkueen hahmoa. Vähitellen ja vastahakoisesti nousi Sanchokin paikalleen sijoittuen ratsun lautasille niin hyvin kuin osasi. Istumapaikka tuntui hänestä sangen kovalta eikä suinkaan mukavalta, ja siksi hän pyysi herttualta, että hänelle, jos mahdollista, annettaisiin jokin tyyny tai pielus, vaikkapa herttuattaren jakkaralta tai jonkin hovipojan sängystä, sillä tämän ratsun lautaset tuntuivat olevan pikemmin marmoria kuin puuta. Trifaldi vastasi siihen, ettei Tappiniekka sietänyt mitään valjaita eikä vaippoja, että Sancho korkeintaan voi sijoittua siihen sivuttain, niinkuin naiset ratsastaessaan, ja ettei istumapaikka niin ollen tuntuisi ylen kovalta. Sancho noudatti kehoitusta, lausui jäähyväisensä ja antoi sitoa silmänsä, mutta otti sitten siteen pois, katseli puutarhassa olevia ja pyysi liikutettuna ja kyynelet silmissä heitä kaikkia auttamaan häntä tässä vaarallisessa yrityksessä lukemalla kukin isämeidän ja avemarian, jotta Jumala toimittaisi jonkun lukemaan samat rukoukset heidän puolestaan, jos he vuorostaan joutuisivat semmoiseen vaaran paikkaan. Siihen virkkoi Don Quijote:
— Sinä heittiö, oletko ehkä hirsipuussa, vai onko viimeinen hetkesi tullut, kun tarvitset sellaisia esirukouksia? Etkö sinä, kurja pelkuri, istu samassa paikassa, missä istui kaunis Magalona ja mistä hän astui alas, ei hautaan, vaan Ranskan kuningattareksi, jos aikakirjat eivät valehtele? Ja minä, joka istun vieressäsi, enkö minä voi asettua urhoollisen Pietarin rinnalle, joka rasitti painollaan samaa paikkaa, jota minun painoni nyt rasittaa? Peitä silmäsi, peitä silmäsi, sinä raukkamainen otus, äläkä anna pelkosi tulla huulillesi ainakaan minun läsnäollessani.
— Sidottakoon siis silmäni — vastasi Sancho. — Koska minun ei sallita sulkeutua Jumalan huomaan eikä anneta toisten tehdä niin minun puolestani, niin onko ihme, jos pelkään, että tässä liikkuu joukko perkeleitä, jotka lennättävät meidät Peralvilloon?[17]
He peittivät nyt silmänsä, ja Don Quijote, havaitessaan hyvin sijoittuneensa, tarttui tappiin, ja hän oli tuskin ehtinyt siihen koskettaa, kun kaikki kamarirouvat ja muut läsnäolijat koroittivat äänensä ja huusivat:
— Jumalan haltuun, urhoollinen ritari!
— Jumalan huomaan, peloton aseenkantaja!
— Nyt, nyt te jo kiidätte ilmassa halkoen sitä nopeammin kuin nuoli!
— Nyt teidän menoanne jo hämmästyvät ja ihmettelevät kaikki, jotka täältä maasta teitä katselevat!
— Pidä kiinni, urhoollinen Sancho; sinä näytät huojuvan! Katso, ettet putoa, sillä sinun lankeemuksesi olisi suurempi kuin sen uhkarohkean nuorukaisen, joka tahtoi ajaa isänsä, auringonjumalan, vaunuja!
Sancho kuuli huudon, painui lähemmäksi isäntäänsä, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi hänelle: