— Armollinen herra, kuinka ne sanovat, että olemme jo niin korkealla, vaikka heidän äänensä kuuluu tänne ja tuntuu siltä kuin he puhuisivat tuossa vieressämme?
— Älä siitä välitä, Sancho; nämä seikat ja tällaiset lennot ovat asioiden tavallisen menon ulkopuolella, ja senvuoksi voit nähdä ja kuulla kuinka paljon haluat tuhannen peninkulman päähän. Mutta älä purista minua niin kovin, sillä sinä voit syöstä minut alas. Minä en tosiaankaan tiedä, miksi olet niin huolissasi ja peloissasi, sillä uskallan vannoa, etten ole ikäpäivinäni ratsastanut juhdalla, joka liikkuu tasaisemmin; minusta tuntuu kerrassaan kuin emme hievahtaisi paikaltamme. Heitä pois pelko, ystäväni; tämä käy aivan niinkuin käydä pitää, ja tuulikin on peräntakainen.
— Niin on laita, — vastasi Sancho — sillä tältä puolen tuulee niin lujasti, että tuntuu kuin tuhannet palkeet puhaltaisivat.
Sancho ei erehtynyt, sillä häntä kohti puhallettiin ilmaa suurilla palkeilla. Herttua, herttuatar ja heidän hovimestarinsa olivat suunnitelleet tämän seikkailun niin hyvin ja täydellisesti, ettei siitä puuttunut mitään.
Don Quijotekin tunsi nyt tuulen ja sanoi:
— Aivan varmaan, Sancho, olemme jo ehtineet toiseen ilmapiiriin, missä rakeet ja lumi syntyvät; ukkosen jyrinä, salamat ja ukonvaajat syntyvät kolmannessa piirissä, ja jos tällä tavalla yhä ylenemme, joudumme kohta tulipiiriin, enkä minä tiedä, kuinka käännän tätä tappia, jotta emme yhä kohotessamme viimein pala poroksi.
Samassa heidän kasvojaan kuumennettiin pitkään keppiin kiinnitetyillä rohdintukoilla, joita oli helppo sytyttää ja sammuttaa ja joita loitolla ojennettiin heitä kohti. Sancho tunsi lämmön ja sanoi:
— Minut saa tappaa, jollemme ole jo tulleet tuliseutuun tai ainakin hyvin lähelle, sillä iso osa partaani on jo kärventynyt, ja minun, armollinen herra, tekee kovin mieli ottaa side silmiltäni nähdäkseni, missäpäin nyt olemme.
— Älä ota, — vastasi Don Quijote — vaan muista todenperäistä kertomusta lisensiaatti Torralbasta,[18] jota paholaiset lennättivät ilman halki hänen ratsastaessaan ruokokepillä, silmät ummistettuina; hän ehti kahdessatoista tunnissa Roomaan ja astui maahan Torre de Nonalle, joka on eräs sen kaupungin katu, näki koko ryöstön ja valloituksen ja Bourbonin kuoleman,[19] ja seuraavana aamuna hän oli jo taas Madridissa, missä teki selkoa kaikesta näkemästään; hän kertoi myös, että ilman halki kuljettaessa paholainen käski hänen avata silmänsä, että hän noudatti kehoitusta ja huomasi, kuten hänestä näytti, olevansa niin lähellä kuuta, että olisi voinut kädellään sitä koskettaa, eikä uskaltanut katsahtaa alas maahan, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Meidän ei siis ole hyvä ottaa siteitä silmiltämme, Sancho; hän, joka on meistä vastuussa, pitää kyllä meistä huolen, ja me kenties nyt liitelemme ja kohoamme ylöspäin laskeutuaksemme yhtäkkiä Candayan kuningaskuntaan, niinkuin haukka syöksyy haikaran kimppuun saadakseen sen kynsiinsä, kohosipa se kuinka korkealle tahansa; ja vaikka meistä tuntuu, ettei ole kulunut puolta tuntia siitä, kun lähdimme puutarhasta, saat uskoa sanani, että olemme sittenkin kulkeneet pitkän matkan.
— En tiedä, miten on laita, — vastasi Sancho Panza — tiedän vain sanoa, että neiti Magallanes tai Magalona, jos hän tyytyi istumaan tämän ratsun lautasilla, ei voinut olla kovin arkalihainen.