Molempien sankarien koko keskustelun kuulivat herttua ja herttuatar ja muut puutarhassa olevat, ja se huvitti heitä erinomaisesti. Koska he nyt tahtoivat saattaa päätökseen tämän harvinaisen ja hyvin suunnitellun seikkailun, sytytettiin Tappiniekan häntä tappuratukolla tuleen, ja hevonen, joka oli täynnä räiskyviä raketteja, räjähti heti kamalasti paukahtaen ja heittäen Don Quijoten ja Sancho Panzan maahan, molemmat puolittain kärventyneinä.
Sillävälin oli kamarirouvien parrakas joukko ja heidän kerallaan Trifaldi hävinnyt puutarhasta, ja toiset sinne jääneet makasivat maassa kuin tajuttomina. Don Quijote ja Sancho nousivat pahoin pideltyinä, katselivat joka puolelle ja ällistyivät kovin huomatessaan olevansa samassa puutarhassa, mistä olivat matkaan lähteneet, ja nähdessään maassa makaavan niin paljon ihmisiä. Mutta heidän ihmetyksensä vielä lisääntyi, kun he huomasivat eräässä kohden puutarhassa suuren maahan isketyn peitsen ja siinä riippumassa kaksi viheriää silkkinyöriä ja hohtavan valkoisen pergamentin, johon oli suurin, kultaisin kirjaimin kirjoitettu seuraavaa:
»Mainio ritari Don Quijote Manchalainen on pelkällä uskalluksellaan saattanut loppuun kreivitär Trifaldin, myös kamarirouva Tuskallisen nimellä tunnetun, sekä hänen seurueensa seikkailun. Malambruno selittää olevansa tyytyväinen ja saaneensa kaikki, mitä halusi, kamarirouvien leuat ovat nyt sileät ja puhtaat, ja kuningas Don Clavijo ja kuningatar Antonomasia ovat päässeet takaisin entisiin oloihinsa. Kun nyt aseenkantaja vielä suomii itseänsä määräyksen mukaan, niin valkoinen kyyhkynen pääsee vapaaksi mitoittavista kanahaukoista, jotka sitä vainoavat, ja rientää rakkaan kuhertajansa syliin; niin näet on määrännyt tietäjä Merlin, kaikkien noitien ylinoita.»
Luettuaan, mitä pergamenttiin oli kirjoitettu, Don Quijote käsitti selvästi, että siinä puhuttiin Dulcinean vapauttamisesta, kiitti hartaasti taivasta, että oli niin vähällä vaaralla suorittanut niin suuren teon tekemällä nyt näkymättömissä olevien kamarirouvien kasvot yhtä hienohipiäisiksi kuin ne olivat olleet ennen, lähti herttuan ja herttuattaren luo, jotka eivät olleet vielä tulleet tajuihinsa, tarttui herttuan käteen ja sanoi hänelle:
— Hei, jalo herra, rohkeutta, eihän tässä ole mitään hätää! Seikkailu on jo päättynyt, eikä kukaan ole vahingoittunut, kuten selvästi osoittaa tähän salkoon kiinnitetty kirjoitus.
Herttua tuli vähitellen tajuihinsa, kuin ihminen, joka herää sikeästä unesta, ja samoin herttuatar ja kaikki muut, jotka puutarhassa makasivat. He ilmaisivat ihmetystään ja säikähdystään niin vilkkaasti, että melkein voivat itsekin uskoa todella tapahtuneen, mitä olivat osanneet niin hyvin piloillaan teeskennellä. Herttua luki pergamentin, silmät puolittain suljettuina, ja kiiruhti sitten käsivarret ojennettuina syleilemään Don Quijotea ja sanomaan hänelle, että hän oli oivallisin ritari, mitä maailmassa oli milloinkaan nähty. Sancho käveli etsien Tuskallista nähdäkseen, millaiset hänen kasvonsa olivat parrattomina ja oliko hän niin kaunis kuin hänen pulska ulkomuotonsa edellytti, mutta hänelle sanottiin, että palavan Tappiniekan pudotessa ilmasta alas maahan kamarirouvien koko joukko ja heidän mukanaan Trifaldi oli kadonnut ja että he olivat jo parrattomat ja haivenettomat. Herttuatar kysyi Sancholta, kuinka hän oli voinut tuolla pitkällä matkalla. Sancho vastasi siihen:
— Armollinen rouva, minä tunsin, että me, kuten herrani sanoi, lensimme tulipiirin läpi, ja aioin hiukan irroittaa sidettä silmiltäni, mutta isäntäni, jolta pyysin siihen lupaa, ei sallinut. Koska minussa on hitunen uteliaan vikaa ja halua ottaa selkoa siitä, mitä minulta kielletään ja salataan, niin siirsin sittenkin aivan varovaisesti ja kenenkään huomaamatta silmilläni olevaa sidettä nenän juuresta hiukan syrjään, katselin sitten maahan, ja minusta näytti, ettei koko maa ollut suurempi kuin sinapinsiemen, ja siinä kävelevät ihmiset eivät olleet paljon pähkinää suurempia, mistä voidaan havaita, kuinka korkealla meidän silloin täytyi olla.
Herttuatar virkkoi tuohon:
— Hyvä Sancho, ajatelkaa, mitä sanotte; tuntuuhan siltä kuin ette olisi nähnyt maata, mutta kyllä sen pinnalla käveleviä ihmisiä; ja jos kerran maa näytti teistä sinapinsiemenen kokoiselta, mutta jokainen ihminen oli pähkinän kokoinen, niin yhden, ainoan ihmisen olisi täytynyt peittää koko maa.
— Totta kyllä, — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta minä näin sen noin niinkuin vitalikkoon ja näin »en kokonaan.