— Ajatelkaahan, Sancho, — sanoi herttuatar — mitä puhutte; eihän voi noin vain vitalikkoon nähdä kaikkea, mitä katselee.
— En minä ymmärrä semmoista katselua; — vastasi Sancho — tiedän vain, että teidän armonne olisi hyvä muistaa, että meitä lennätti noituus ja että minä noituuden avulla voin nähdä koko maan ja kaikki ihmiset, katselinpa niitä miten tahansa, ja jollei tätä uskota, niin teidän armonne ei varmaan usko sitäkään, että minä, hiukan raottaessani sidettä kulmakarvojeni kohdalta, huomasin olevani niin lähellä taivasta, ettei minusta siihen ollut puoltatoista korttelia, ja kaiken sen nimessä, mihin voin vannoessani vedota, armollinen rouva, se on siivottoman suuri. Ja sitten sattui niin, että jouduimme sille puolelle, missä on ne seitsemän kiliä,[20] ja koska olin poikapahasena kotipuolessa vuohipaimenena, teki minun nyt, ne nähdessäni, Jumalan ja omantuntoni nimessä, mieli leikkiä niiden kanssa kotvan aikaa…! Ja jollei se haluni olisi täyttynyt, niin luulen, että olisin harmiini pakahtunut. Minä siis otan ja menen, ja mitä teen? En hiiskahtanut mitään kenellekään, en herrallenikaan, vaan astuin aivan hiljaa ja varovasti Tappilinnun selästä ja leikin kilien kanssa, jotka ovat kuin luojan kukkia, kultaisia, leikin lähes kolme neljännestuntia, ja Tappilintu ei liikahtanut paikaltaan eikä lähtenyt eteenpäin.
— Mitä huvia oli herra Don Quijotella — kysyi herttua — sillä aikaa kuin kelpo Sancho leikki vuohien kanssa?
Siihen vastasi Don Quijote:
— Koska kaikki nämä seikat ja tapahtumat ovat tavallisen luonnonjärjestyksen ulkopuolella, ei ole kummakaan, jos Sancho sanoo, mitä sanoo. Itsestäni tiedän ilmoittaa, etten avannut silmieni sidettä alapuolelta enempää kuin yläpuoleltakaan enkä nähnyt taivasta, en maata, en merta enkä erämaata. Tosin huomasin liikkuvani ilmapiirin läpi, vieläpä tulevani lähelle tulipiiriä, mutta en voi uskoa kulkeneemme sitä kauemmas, sillä tulipiiri sijaitsee kuutaivaan ja ilman uloimman piirin välillä, joten emme voineet saapua siihen taivaaseen, missä Sanchon mainitsemat seitsemän kiliä sijaitsevat, sitä ennen palamatta poroksi, ja koska emme palaneet, niin Sancho valehtelee tai Sancho näkee unta.
— En valehtele enkä näe unta; — vastasi Sancho — jollette usko, kysykää minulta niiden vuohien merkkejä, niin saatte nähdä, puhunko totta vai en.
— Kertokaa niistä, Sancho — sanoi herttuatar.
— Niistä on — vastasi Sancho — kaksi viheriää, kaksi punaista, kaksi sinistä ja yksi sekavärinen.
— Ne ovat uudenlaisia vuohia, — sanoi herttua — sillä täällä meidän maisessa piirissämme ei sellaisia värejä esiinny, tarkoitan senvärisiä vuohia.
Onhan selvä asia, — sanoi Sancho, — että täytyy olla eroa taivaan ja maan vuohien välillä.