— Kuulkaahan, Sancho, — kysyi herttua — näittekö niiden vuohien joukossa yhtään pukkia?
— En, armollinen herra; — vastasi Sancho — mutta kuulin sanottavan, ettei kuun sarvien yläpuolella ole mitään sarvipäitä.
He eivät halunneet kysellä häneltä enempää hänen matkastaan, sillä heistä tuntui, että Sancholla riitti juonta kuinka pitkän taivaallisen retken kuvailemiseen tahansa ja kaiken sen kertomiseen, mitä siellä tapahtui, vaikka hän ei ollut puutarhasta liikahtanut.
Niin siis päättyi kamarirouva Tuskallisen seikkailu, josta herttua ja herttuatar saivat naurunaihetta, ei ainoastaan sillä kertaa, vaan koko iäkseen, ja Sancho puheenaihetta vuosisadoiksi, jos olisi niin kauan elänyt. Mutta Don Quijote meni Sanchon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sancho, koska vaaditte uskomaan, mitä kerrotte nähneenne taivaassa, niin minä vaadin teitä uskomaan, mitä olen kertonut nähneeni Montesinon luolassa. Enempää en teille sano.
Kahdesviidettä luku.
Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä lähti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.
Herttua ja herttuatar olivat niin tyytyväiset kamarirouva Tuskallisen seikkailun onnelliseen ja hauskaan päätökseen, että päättivät jatkaa kepposiaan, koska huomasivat löytäneensä oikean miehen, joka piti niitä tosina. Tehtyään suunnitelmansa ja annettuaan palvelijoilleen ja alustalaisilleen käskyn, miten heidän tuli kohdella Sanchoa hänen tultuaan luvatun saaren käskynhaltiaksi, herttua sanoi Sancholle eräänä päivänä, nimittäin Tappiniekan lennon jälkeisenä päivänä, että hänen piti varustautua ja valmistautua lähtemään käskynhaltiaksi, koska hänen saarelaisensa jo odottivat häntä kuin keväistä sadetta. Sancho kumarsi ja sanoi:
— Tultuani alas taivaasta ja sen korkealta huipulta katseltuani maata ja havaittuani, kuinka pieni se on, minun entinen suuri haluni päästä käskynhaltiaksi on hiukan laimentunut; mikä suuri asia näet onkaan, jos hallitsee jotakin sinapinsiementä, tai miltä arvo tai herruus on siinä, että hallitsee puolta tusinaa pähkinänkokoisia ihmisiä; enempää näet ei arvioni mukaan koko maailmassa ollut. Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi sen sijaan antaa minulle kappaleen taivasta, vaikka vain puolen peninkulman pituudelta, niin ottaisin sen mieluummin kuin maailman parhaan saaren.
— Huomatkaa, hyvä Sancho, — vastasi herttua — etten minä voi antaa kenellekään taivaan kaistaletta, en edes kynnen kokoista; sellaiset palkinnot ja armonosoitukset ovat varatut yksin Jumalalle. Minä annan teille, mitä antaa voin, nimittäin saaren, ihan valmiin, pyöreän ja sievän ja ylen hedelmällisen ja viljavan, missä te, jos osaatte viisaasti menetellä, voitte hankkia itsellenne sekä maan että taivaan aarteita.