Älä nuku liikaa, sillä aamulla vireä pyörii, ehtoolla laiska hyörii, ja huomaa, Sancho, että ahkeruus kovan onnen voittaa; laiskuus sitävastoin ei milloinkaan johda toivotuille perille.
Viimeinen neuvoni, jonka nyt tahdon sinulle antaa, ei tosin tarkoita ruumiin kaunistusta, mutta toivon kuitenkin, että painat sen muistiisi, sillä uskon siitä olevan sinulle yhtä paljon hyötyä kuin aikaisemmin antamistani; ja se on tämä: sinun ei pidä milloinkaan käydä kiistelemään sukujohdoista, ei ainakaan niitä toisiinsa vertailemaan, sillä niiden joukossa, joita toisiinsa verrataan, täytyy toisen välttämättä olla parempi, joten sydämestään vihaa se, jota alennat, mutta ei millään tavalla kiitä se, jota ylennät.
Pukunasi olkoot pitkät housut, väljä nuttu, hiukan pitempi päällystakki; polvihousuja sinun ei pidä ajatellakaan, sillä ne eivät sovi ritareille enempää kuin käskynhaltioillekaan.
Nämä neuvot ovat nyt johtuneet mieleeni sinulle annettaviksi, Sancho; aikojen kuluessa ja tilaisuuden tarjoutuessa tulen tarjoamaan sinulle lisää oppia, jos muistat antaa minulle tietoa oloistasi.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä huomaan, että teidän armonne on lausunut minulle ainoastaan hyviä, hurskaita ja hyödyllisiä asioita; mutta mitä ne pyhittävät, kun en muista niistä yhtään ainoata? Se neuvo, ettei saa antaa kynsien kasvaa ja että pitää naida toistamiseen, jos niikseen tulee, kyllä pysyy pääkopassani, mutta muuta moskaa ja sekamelskaa ja hölynpölyä en muista nyt enkä tule koskaan muistamaan enempää kuin viimevuotisia pilviä, ja senvuoksi on välttämätöntä antaa ne minulle kirjallisesti; voinhan näet, vaikka en osaa lukea enkä kirjoittaa, antaa neuvot rippi-isälleni, jotta hän takoo ne päähäni ja palauttaa niitä mieleeni, kun tarve vaatii.
— Jumala paratkoon, — vastasi Don Quijote — kuinka sopimatonta onkaan, ettei käskynhaltia osaa lukea eikä kirjoittaa! Sinun näet tulee tietää, Sancho, että ihmisen lukutaidottomuus tai vasenkätisyys merkitsee jompaakumpaa; joko, että hänellä on ollut ylen vähäpätöiset ja alhaiset vanhemmat, tai että hän itse on ollut niin kunnoton ja kehno, ettei hyvä käytös eikä hyvä oppi ole voinut häneen juurtua. Tuo on sinussa suuri puutos, ja siksi toivoisin sinun oppivan ainakin nimesi kirjoittamaan.
— Kyllä minä nimeni osaan kirjoittaa; — vastasi Sancho — ollessani oltermannina kotikylässäni minä opin piirtämään muutamia kirjaimia kuin tavarapaalien merkkejä, ja niitä sanottiin minun nimekseni; voinhan sitäpaitsi teeskennellä, että oikea käteni on rampa, ja antaa jonkun toisen kirjoittaa nimeni, sillä kaikkeen keino keksitään, paitsi kuolemaan, ja kun tästä valtaan pääsen, teen mitä mieleni tekee, ja sitäpaitsi, eihän hätää mitään, kun on isä kylänvoutina… Ja kun olen käskynhaltia, joka on paljon suurempi herra kuin kylänvouti, niin tulkoot vain, kyllä minä niille näytän! Koettakoot vain katsoa minua yli olkansa ja puhua minusta pahaa takanapäin. Yrittäkööt vain tulla villoja hakemaan, niin saavat lähteä takaisin kerittyinä, ja kyllä Jumala omansa löytää, ja mitä rikas paistaa, sen köyhä maistaa, ja koska minusta tulee rikas, kun pääsen käskynhaltiaksi, ja samalla antelias, kuten aikomukseni on, niin minussa ei pidä näkyä mitään vikaa. Ei, jos on liian makea, niin kärpäset syövät; mikä kultaa, se kunniaa, tapasi isoäitini sanoa, ja mitä pappikaan paremmallensa mahtaa?
— Sinä kirottu Sancho! — virkkoi siihen Don Quijote. — Kuusikymmentätuhatta paholaista vieköön sinut ja sinun sananlaskusi! Sinä olet ladellut niitä nyt kokonaisen tunnin, ja jokainen niistä on ollut minulle pitkä kidutus. Minä vakuutan sinulle, että nuo sananlaskut vielä vievät sinut hirteen; niiden tähden alustalaisesi riistävät sinulta käskynhaltianviran tai nousevat kapinaan sinua vastaan. Sano minulle, mistä sinä ne keksit, sinä hölmö, ja kuinka niitä käytät, mieletön. Jos minä aion esittää yhden ainoan ja sovittaa sen oikeaan paikkaan, niin saan hiota ja ponnistella kuin olisin ojaa luomassa.
— Herra nähköön, rakas armollinen isäntä, — virkkoi Sancho — vähistäpä teidän armonne valittaa. Miksi hiidessä teitä kaivelee, että minä käytän, mitä minulle kuuluu, koska minulla ei mitään muuta omaa ole kuin sananlaskuja toinen toisensa jälkeen? Nytkin johtuu mieleeni neljä, jotka tulevat kuin kinnas käteen, mutta minä en niitä sano, sillä Sancho-poika osaa olla vaiti ajallansa.
— Sinä et ole se Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sinä et osaa olla vaiti oikealla hetkellä, vaan puhua jaarittelet, kun ei pitäisi; mutta siitä huolimatta haluaisin tietää, mitkä olivat ne neljä sananpartta, jotka johtuivat mieleesi ja sopivat hyvin tähän asiaan; minä näet haeskelen muististani, joka on sangen hyvä, mutta en löydä yhtään ainoata.