— Pirulla ei ole mitään syytä viedä sinua, Sancho, tai kuljettaa sinua kuin höyhentä (en edes oikein ymmärrä mitä tarkoitat), sillä Tuskallisen kasvot ovat samat kuin tämän hovimestarin, mutta hovimestari ei silti ole Tuskallinen; jos näet hän se olisi, niin siihen sisältyisi erittäin vaikea ristiriita, eikä nyt ole aikaa ryhtyä sellaisiin tutkimuksiin, sillä siinä joutuisimme sekaviin sokkeloihin. Usko minua, ystäväni: tässä on rukoiltava Jumalaa oikein hartaasti varjelemaan meitä molempia pahoilta velhoilta ja ilkeiltä noidilta.
— Ei se ole mitään pilaa, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan seikka on se, että minä kuulin hänen äsken puhuvan, ja tuntuipa totisesti siltä kuin korviini olisi kaikunut Trifaldin ääni. Olkoon menneeksi, minä olen vaiti; mutta kyllä minä tästä lähtien pidän varani ja katson, havaitsenko jotakin muuta merkkiä, joka epäilystäni vahvistaa tai sitä kumoaa.
— Se sinun tulee tehdä, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja anna minulle tieto kaikesta, mitä siinä suhteessa havaitset, ja kaikesta muusta, mitä käskynhaltiana ollessasi joudut kokemaan.
Sancho lähti vihdoin, siviilivirkamiehen asussa ja mukanaan suuri seurue. Hänellä oli yllään avara kellervä viitta ja samasta kankaasta tehty lakki, hän ratsasti muuliaasilla lyhyin jalustimin, ja hänen jäljessään tuli herttuan käskystä hänen harmonsa, jolla oli uudenuutukaiset valjaat ja silkkiloimet. Sancho käänsi tavan takaa päätään katsellakseen aasiansa ja matkusti sen seurassa niin tyytyväisenä, ettei olisi vaihtanut asemaa Saksan keisarinkaan kanssa. Sanoessaan jäähyväisiä herttualle ja herttuattarelle hän suuteli heidän käsiään, sai herransa siunauksen, jonka tämä antoi hänelle kyynelet silmissä, ja alkoi sitä vastaanottaessaan itkeä tillittää.
Salli nyt, hyvä lukija, kelpo Sanchon mennä menojaan kaikessa rauhassa ja onnekseen ja varaudu sinä kyllältäsi nauramaan, sillä nauraa sinun täytyy, kun saat kuulla, kuinka hän virassaan käyttäytyi. Sillävälin voit kääntää tarkkaavaisuutesi siihen, mitä hänen herralleen sattui samana yönä, ja jollet niille seikoille ääneen naura, niin ainakin irvistelet kuin apina, sillä Don Quijoten seikkailujen kunniaksi täytyy joko ilmaista ihmetystään tai hymyillä. Kerrotaan siis, että Sanchon tuskin ehdittyä lähteä Don Quijote tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja että hän, jos olisi voinut peruuttaa määräyksen ja ottaa Sancholta pois käskynhaltianviran, olisi niin tehnyt. Herttuatar huomasi hänen alakuloisuutensa ja kysyi häneltä, miksi hän oli niin surullinen; jos syynä oli Sanchon poislähtö, niin olihan talossa aseenkantajia, kamarirouvia ja neitejä, jotka häntä palvelisivat aivan hänen mielensä mukaan.
— On totta, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — että kaipaan Sanchoa; mutta se ei ole suurimpana syynä siihen, että näytän murheelliselta, ja niistä monista tarjouksista, jotka teidän ylhäisyytenne minulle esittää, otan vastaan ja valitsen yhden ainoan, nimittäin tarjouksessa ilmenevän hyväntahtoisuuden, ja muuten pyydän hartaasti teidän ylhäisyyttänne sallimaan ja suostumaan siihen, että saan olla yksin huoneessani ja itse itseäni palvella.
— Totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — se ei käy päinsä; teitä tulee palvella neljän kamarineitini, jotka ovat kauniita kuin kukkaset.
— Minulle — vastasi Don Quijote — he eivät tule olemaan kuin kukkasia, vaan kuin okaita, jotka lävistävät sieluni. He eivät pääse minun huoneeseeni, ei sinnepäinkään, se on yhtä varmaa kuin ettei heillä ole siipiä. Jos teidän korkeutenne haluaa edelleen osoittaa minulle suosiota, jota en suinkaan ansaitse, niin sallikaa minun itse hoitaa itseäni ja tulla toimeen omin neuvoin suojissani, niin että asetan seinän himojeni ja hyveeni välille; en näet tahdo luopua hyvästä tavastani, vaikka teidän korkeutenne osoittaa minulle niin erinomaista auliutta. Sanalla sanoen, minä nukun mieluummin täysissä pukimissa kuin sallin kenenkään itseäni riisua.
— Ei sanaakaan enää, armollinen herra Don Quijote — virkkoi herttuatar. — Minä lupaan antaa määräyksen, ettei huoneeseenne saa päästää kärpästäkään, tytöstä puhumattakaan. Minä en ole sellainen henkilö, että herra Don Quijoten siveyden tulee joutua vahinkoon minun tähteni; mikäli näet olen voinut havaita, on juuri siveys kaikkein huomattavin hänen monien hyveillensä joukossa. Teidän armonne voi riisuutua ja pukeutua omin neuvoin ja yksinään, milloin ja miten haluaa; kukaan ei tule teitä häiritsemään, sillä te löydätte huoneestanne kaikki ne astiat, joita tarvitsee nukkuessaan lukitun oven takana, jottei mikään luonnollinen tarve pakota sitä avaamaan. Tuhansia vuosisatoja eläköön suuri Dulcinea Tobosolainen, ja levitköön hänen nimensä maine yli koko maanpiirin, koska hän ansaitsee niin urhoollisen ja siveän ritarin rakkauden, ja valakoon suopea kaitselmus käskynhaltiamme Sancho Panzan poveen halun saattaa pian päätökseen lihansa kiduttamisen, jotta maailma saa jälleen nauttia niin ylhäisen naisen kauneudesta.
Siihen virkkoi Don Quijote: