— Teidän korkeutenne on puhunut täysin arvonsa mukaisesti; jalojen naisten huulille näet ei voi tulla minkään kehnon naisen nimi, ja Dulcinea on tuleva maailmassa onnellisemmaksi ja kuuluisammaksi, koska teidän ylhäisyytenne on häntä ylistänyt, kuin kaikkien niitten kiitosten vuoksi, joita maailman suurimmat kaunopuhujat voivat hänestä lausua.

— No niin, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — illallisen aika lähestyy, ja herttua jo varmaan odottaa; teidän armonne suvaitkoon tulla, ja lähtekäämme aterialle, niin pääsette aikaisin makuulle, sillä teidän Candayaan tekemänne matka oli sentään niin pitkä, että se varmaan teitä väsyttää.

— Minä en tunne minkäänlaista väsymystä, armollinen rouva; — vastasi Don Quijote — voin vannoa teidän ylhäisyydellenne, etten ole milloinkaan eläessäni ratsastanut rauhallisemmalla ja tasaisemmin kulkevalla ratsulla kuin Tappiniekka, enkä minä ymmärrä, mikä voi saada Malambrunon luopumaan niin liukkaasti liikkuvasta ja miellyttävästä ratsusta ja muitta mutkitta sytyttämään sen tuleen.

— Voi otaksua, — vastasi herttuatar — että hän, kaduttuaan Trifaldille, hänen seurueelleen ja muille henkilöille tekemäänsä pahaa sekä ilkitöitä, joihin hän velhona ja noitana varmaan on tehnyt itsensä vikapääksi, on tahtonut tuhota kaikki toimessaan käyttelemänsä välineet ja on polttanut poroksi kaikkein tärkeimmän, sen, joka aiheutti hänelle suurinta levottomuutta harhailemalla maasta maahan, nimittäin Tappiniekan, jonka hehkuva tuhka ja pergamenttinen voitonmerkki säilyttävät ikuisiin aikoihin suuren Don Quijote Manchalaisen urheuden mainetta.

Don Quijote kiitti jälleen herttuatarta ja vetäytyi illallisen jälkeen huoneensa yksinäisyyteen sallimatta kenenkään sinne tulla palvelijantöitä toimittamaan. Niin kovin hän pelkäsi joutuvansa tilanteeseen, joka saattaisi houkutella tai pakottaakin hänet unohtamaan siveän uskollisuutensa valtiatartaan Dulcineaa kohtaan; hänellä näet oli aina mielessään esikuvana oivallinen Amadis, vaeltavien ritarien kukka ja kuvastin. Hän sulki oven jälkeensä, riisuutui kahden vahakynttilän valossa, ja hänen riisuessaan jalkineitaan häneltä pääsi (oi onnettomuutta, jota hänenlaisensa henkilö ei suinkaan ollut ansainnut!) häneltä pääsi, ei huokauksia eikä muutakaan, mikä olisi voinut saattaa huonoon valoon hänen moitteettoman käytöksensä, vaan pääsi repeämään pari tusinaa silmukkaa toisesta sukasta, joka harveni seulaksi. Kelpo herramme tuli siitä kovin murheelliseksi, ja hän olisi mielellään antanut unssin hopeaa, jos olisi saanut pienen vyyhden viheriää silkkiä; sanon viheriää silkkiä, sillä hänen sukkansa olivat viheriät.

Tässä kohden Benengeli huudahti ja kirjoitti: »Oi köyhyys, köyhyys! En ymmärrä, mikä sai suuren cordobalaisen runoilijan[22] nimittämään sinua pyhäksi lahjaksi, josta ei kiitetä. Vaikka olen mauri, tiedän seurustelustani kristittyjen kanssa, että pyhyyden luovat rakkaus, nöyryys, usko, kuuliaisuus ja köyhyys; mutta siitä huolimatta väitän, että ihmisen, joka tyytyy olemaan köyhä, täytyy olla hyvin jumalinen, mikäli ei ole puheena köyhyys, josta eräs heidän pyhimpiä miehiään[23] on sanonut: 'Käyttäkää kaikkea kuin ette sitä käyttäisi', ja tätä he nimittävät hengelliseksi köyhyydeksi; mutta sinä toinen köyhyys (sillä sinusta minä tässä puhun), miksi ahdistat hidalgoja ja jalosukuisia miehiä enemmän kuin muita? Miksi pakotat heitä peittämään musteella jalkineittensa halkeamia ja tyytymään siihen, että heidän nutuissaan toiset napit ovat silkistä, toiset jouhista, toiset lasista tehtyjä? Miksi heidän kauluksensa ovat enimmälti ryppyisiä eikä tärkättyjä ja silitettyjä?» Tästä näemme, kuinka kauan maailmassa on jo käytetty tärkättyjä ja silitettyjä kauluksia. Sitten hän jatkoi: »Onneton se jalosukuinen, jonka täytyy ylläpitää omaa kunniaansa nauttimalla vaivaista ateriaansa suljetun oven takana ja ulos lähtiessään tehdä hammastikustaan teeskentelijä, koska hän ei ole syönyt mitään, minkä vuoksi sellainen puhdistus olisi tarpeellinen. Onneton se, sanon minä, joka on kunnialtaan niin vauhko, että pelkää ihmisten peninkulman päähän havaitsevan hänen paikatut kenkänsä, hänen hikeytyneen hattunsa, hänen nukkavierun nuttunsa ja hänen suoliansa kurnivan nälän!»

Kaikki nämä seikat johtuivat Don Quijoten mieleen, kun hänen sukkansa repesi, mutta hän tyyntyi havaitessaan, että Sancho oli jättänyt hänelle matkasaappaat, jotka hän päätti ottaa jalkoihinsa seuraavana päivänä. Hän meni vihdoin makuulle mietteissään ja murheellisena, osalta siksi, että kaipasi Sanchoa, osalta siksi, että häneltä olivat revenneet sukat, jotka hän olisi parsinut eriväriselläkin silkillä, mikä on kaikkein ilmeisimpiä köyhyyden merkkejä, joita hidalgo voi osoittaa alinomaisessa puutteessaan. Hän sammutti kynttilät, mutta huoneessa oli niin lämmin, ettei hän voinut nukkua. Hän nousi sängystä, avasi hiukan ristikkoikkunaa, joka oli kauniin puutarhan puolella, ja huomasi ja kuuli sitä avatessaan, että puutarhassa oli ihmisiä, jotka keskustelivat. Hän kuunteli tarkkaavasti. Alhaalla olevat koroittivat ääntään, niin että hän kuuli selvästi seuraavan keskustelun:

— Älä vaadi minua laulamaan, Emerentia, sillä tiedäthän, että siitä lähtien kuin tuo muukalainen tuli tähän linnaan ja silmäni saivat hänet nähdä, en voi enää laulaa, vaan ainoastaan itkeä, ja sitäpaitsi armollinen rouva herttuattaremme nukkuu pikemmin kevyesti kuin sikeästi, enkä minä tahtoisi, että hän tapaa meidät täällä, vaikka minulle luvattaisiin kaikki maailman aarteet. Mutta lauluni olisi turha siinäkin tapauksessa, että ritari nukkuisi heräämättä sitä kuulemaan, hän, tuo uusi Aeneas, joka on saapunut näille maille minua ylenkatsomaan ja minut hylkäämään.

— Ole huoletta, rakas Altisidora, — kuului toinen ääni vastaavan — sillä herttuatar ja kaikki muut linnassa asuvat varmaan nukkuvat, lukuunottamatta häntä, joka on sydämesi valtias ja sielusi herättäjä, sillä minä kuulin vastikään hänen huoneensa ikkunan avautuvan, ja hän on varmaan valveilla. Laula, murheellinen ystäväni, laula hiljaa ja suloisesti harppusi säestyksellä, ja jos herttuatar sen kuulee, niin voimmehan sanoa, että kuumuus estää meitä nukkumasta.

— Vaikeus ei ole siinä, rakas Emerentia, — vastasi Altisidora — vaan siinä, etten haluaisi laulullani ilmaista sydämeni tunteita, koska ne, jotka eivät tunne lemmen suurta valtaa, voisivat pitää minua kevytmielisenä ja julkeana tyttönä. Mutta kävi miten kävi, parempi on puna kasvoissa kuin haava sydämessä.