Samassa kuului harpun suloisia säveliä. Ne kuullessaan Don Quijote kovin hämmästyi, sillä samassa silmänräpäyksessä palautuivat hänen muistiinsa ne monet monituiset samanlaiset seikkailut, joita hän oli lukenut mielettömistä ritarikertomuksistaan ja joissa puhuttiin ikkunoista, ristikoista ja puutarhoista, serenadeista, lemmentunnustuksista ja muista hullutuksista. Hän kuvitteli heti, että joku herttuattaren kamarineideistä oli häneen rakastunut ja että häveliäisyys pakotti hänet salaamaan kiintymyksensä. Hän pelkäsi joutuvansa antautumaan, mutta päätti lujasti varoa häviötä, sulkeutui koko sydämestään ja sielustaan valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen varjelukseen, päätti kuunnella musiikkia ja osoittaakseen olevansa läsnä oli aivastavinaan, mikä tyttöjä kovin ilahdutti, koska he juuri toivoivat, että Don Quijote heidät kuuksi. Kun siis harppu oli koeteltu ja viritetty, alkoi Altisidora laulaa seuraavaa romanssia:
Oi sinä, joka lepäilet välissä hienoin lakanain ja oiot illast' aamuhan niin jalkojasi vain.
sä ritareista urhokkain ja Manchan poika uljahin, sä, joka loistat kirkkaammin kuin puhtain kultakin.
Nyt kuule ääntä impyen,
mi kaunis on, mut onneton:
sun silmiesi auringot
sai poven polttohon.
Sä seikkailuja etsien
niin monta kärsiväistä näät;
voit auttaa, mutta tuskilleen
sä kylmäks silti jäät.
Voi lausu, nuori sankari,
jos toivot taivaan satamaa,
sun kotis onko Libya
vai Jacan vuorimaa,[24]
sua imettikö käärmehet, ja hoivasiko lapsuuttas maat synkät, vuoret korkeat tai korpi varjokas?
Kas Dulcinea tosiaan,
tuo tyttö pulska, pullea,
kesyttäneensä tiikerin
voi kyllä kerskata.
Siks kunniaan hän nouseekin
Henaresista Jaramaan,
ja Pisuergast' Arlanzaan[25]
myös hänet mainitaan.
Jos osansa hän vaihettais,
niin sais hän päälle kaupan sen
muu puvuistani koreimman,
tuon kultaripsuisen.