Siihen päättyi lemmensairaan Altisidoran laulu, ja siitä alkoi kosiskellun Don Quijoten säikähdys. Hän huokasi syvään ja virkkoi itsekseen: »Miksi pitääkään minun olla niin onneton vaeltava ritari, että joka-ainoa neito minut nähdessään heti minuun rakastuu…! Miksi pitääkään verrattoman Dulcinea Tobosolaisen olla niin kovaonninen, ettei hänen sallita yksin nauttia minun verratonta uskollisuuttani…! Mitä te oikeastaan tahdotte, kuningattaret? Miksi vainoatte häntä, keisarinnat? Miksi ahdistatte häntä niin kovin, te neljän-, viidentoista vuoden ikäiset neidot? Sallikaa, sallikaa sen onnettoman riemuita, iloita ja ylpeillä kohtalosta, jonka Amor on suvainnut hänelle suoda jättämällä sydämeni ja sieluni hänen haltuunsa. Huomaa, sinä lemmensairas lauma, että minä olen yksin Dulcinealle mantelitahdasta ja rintasokeria, mutta kaikille muille piikiveä; hänelle minä olen hunajaa, mutta teille karvasta vettä; minulle on yksin Dulcinea kaunis, älykäs, siveä, oivallinen ja jalosukuinen; kaikki muut ovat rumia, yksinkertaisia, kevytmielisiä ja halpasukuisia. Luonto on minut maailmaan luonut, jotta olisin hänen omansa enkä kenenkään muun naisen. Itkeköön tai laulakoon Altisidora ja olkoon epätoivoissaan se daami, jonka tähden minua peitottiin noidutun maurin linnassa; minä kuulun Dulcinealle, vaikka minut keitettäisiin tai paistettaisiin, hänen tähtensä minä säilyn puhtaana, jalosukuisena ja siveänä maailman kaikkien noitamahtien uhalla.» Niin sanottuaan hän paukahdutti ikkunan kiinni ja meni harmistuneena ja vihoissaan, kuin olisi häntä kohdannut jokin suuri onnettomuus, takaisin sänkyynsä; ja sinne me nyt hänet jätämme, sillä meitä kutsuu suuri Sancho Panza, joka tahtoo aloittaa mainion käskynhaltiana-olonsa.
Viidesviidettä luku.
Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja ja kuinka hän alkoi sitä hallita.
Oi sinä antipodien alinomainen paljastaja, sinä maailman soihtu, taivaan silmä, vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä,[27] sinä, joka olet täällä Tyrnbriläinen, tuolla Phoibos, milloin jousimies, milloin lääkäri, runoustaiteen isä, soitannon keksijä, sinä, joka aina nouset etkä milloinkaan laske, vaikka siltä näyttää, oi Aurinko, jonka avulla ihminen siittää ihmisen, sinua minä huudan avukseni ja rukoilen hälventämään mieleni pimeyttä, jotta voisin esittää kohta kohdalta kertomuksen suuren Sancho Panzan hallituksesta, sillä ilman sinua tunnen olevani hervoton, väsynyt ja epäselvä.
Sanon siis, että Sancho saapui koko seurueensa kanssa pieneen kaupunkiin, jossa oli suunnilleen tuhat asukasta ja joka oli herttuan omistamista paikkakunnista huomattavimpia. Hänelle uskoteltiin, että sen nimi oli Baratarian[28] saari, joko siitä syystä, että paikkakunnan nimi todella oli Baratario, tai siksi, että käskynhaltianviran luovuttaminen hänelle oli pelkkää petosta. Sanchon saavuttua muurien ympäröimän pienen kaupungin portille tuli paikkakunnan raati ottamaan häntä vastaan, soitettiin kelloilla, ja kaikki asukkaat ilmaisivat iloa sekä veivät hänet riemusaatossa pääkirkkoon, missä pidettiin kiitosjumalanpalvelus. Sitten toimitettiin eräitä naurettavia juhlamenoja, joiden kestäessä kaupungin avaimet jätettiin Sancholle ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren alinomaiseksi käskynhaltiaksi. Uuden käskynhaltian puku, hänen partansa ja koko hänen pieni ja turpea hahmonsa hämmästyttivät kaikkia, joilla ei ollut tietoa asian todellisesta laadusta, vieläpä niitäkin, jotka sen tunsivat ja joita oli paljon. Vihdoin hänet kuljetettiin kirkosta oikeussaliin, istutettiin tuomioistuimelle, ja herttuan hovimestari lausui:
— Armollinen herra käskynhaltia, tässä saaressa on ikivanhana tapana, että sen, joka tulee ottamaan haltuunsa tämän kuuluisan saaren, pitää vastata erääseen hänelle esitettävään ja hiukan monimutkaiseen ja pulmalliseen kysymykseen. Vastauksesta saaren asukkaat oppivat tuntemaan uuden käskynhaltian älyn, ja niin he joko iloitsevat tai ovat pahoillaan hänen saapumisestansa.
Hovimestarin niin puhuessa Sancho katseli vastakkaiseen seinään kirjoitettuja lukuisia suuria kirjaimia ja, koska ei osannut lukea, kysyi, mitä maalauksia seinässä oli. Hänelle vastattiin:
— Armollinen herra, siihen on kirjoitettu ja merkitty päivä, jona teidän armonne otti tämän saaren haltuunsa, ja kirjoituksen sisältö on tämä: »Tänä päivänä, siinä ja siinä kuussa, sinä ja sinä vuonna, otti tämän saaren haltuunsa herra Don Sancho Panza, joka siitä nauttikoon monet vuodet.»
— Ketä siinä mainitaan Don Sancho Panzan nimellä? kysyi Sancho.
— Teidän armoanne; — vastasi hovimestari — tähän saareen ei ole saapunut ketään muuta Panzaa kuin hän, joka nyt istuu siinä tuolissa.