Jos myöhemmin langetettu tuomio, joka koski karjakauppiaan kukkaroa, synnytti läsnäolijoissa ihmettelyä, niin tämä sai heidät nauramaan; mutta käskynhaltian tuomio pantiin sentään täytäntöön. Sitten saapui hänen luokseen kaksi vanhaa miestä; toinen nojasi ruokokeppiin, ja toinen, kepitön, virkkoi:
— Armollinen herra, minä lainasin tälle hyvälle miehelle tässä taannoin kymmenen kultadukaattia tehdäkseni hänelle palveluksen ja samalla ansiollisen työn, sillä ehdolla, että hän maksaisi ne minulle takaisin, kun niitä häneltä vaatisin. Kului päiviä, enkä minä niitä häneltä vaatinut, koska en tahtonut saattaa häntä maksamisen vuoksi pahempaan pulaan kuin missä hän oli silloin, kun ne hänelle lainasin. Koska minusta kuitenkin alkoi näyttää siltä, ettei hän ajatellutkaan maksaa takaisin, olen niitä vaatinut häneltä monet kerrat, mutta hän ei maksa, vaan kieltää koko asian sanoen, etten ole milloinkaan niitä hänelle lainannut ja että hän, jos olen ne hänelle lainannut, on jo ne maksanut minulle takaisin. Minulla ei ole todistajia, ei siihen, että olen rahat hänelle antanut, eikä takaisinmaksamiseen, sillä hän ei ole niitä takaisin maksanut. Nyt pyydän teidän armoanne asettamaan hänet valalle, ja jos hän vannoo maksaneensa rahat takaisin, niin minä luovun vaatimuksestani kaikkien läsnäolevien ja Jumalan edessä.
— Mitäs te tähän sanotte, kelpo keppiukko? — kysyi Sancho.
Ukko vastasi:
— Armollinen herra, minä tunnustan, että hän lainasi minulle rahat, ja suvaitkoon teidän armonne laskea alas tuomarinsauvan; koska hän jättää asian riippumaan valastani, niin minä vannon, että olen ne todella ja totisesti maksanut ja antanut hänelle takaisin.
Käskynhaltia laski alas virkasauvansa, ja ukko antoi keppinsä toiselle ukolle, jotta tämä pitelisi sitä hänen vannoessaan valaa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle itselleen pahaksi esteeksi, laski sitten kätensä virkasauvan ristin päälle sanoen olevan totta, että hänelle oli lainattu ne kymmenen dukaattia, joita häneltä nyt vaadittiin, mutta että hän oli ne maksanut takaisin kädestä käteen ja että toinen tavan takaa niitä häneltä vaati, koska ei ollut selvillä asiasta. Tuon kuultuaan suuri käskynhaltia kysyi velkojalta, mitä hänellä oli sanottavana vastapuolensa väitteeseen, ja mies vastasi, että hänen velallisensa oli varmaan puhunut totta; hän näet piti toista kunniallisena miehenä ja kelpo kristittynä, arveli unohtaneensa, milloin ja miten toinen oli hänelle rahat takaisin maksanut, ja lupasi tästä lähtien olla milloinkaan häneltä mitään vaatimatta. Velallinen otti keppinsä takaisin, kumarsi ja lähti ulos tuomiosalista. Nähdessään tämän ja havaitessaan miehen muitta mutkitta lähtevän tiehensä ja huomatessaan vielä saamamiehen kärsivällisyyden Sancho painoi päänsä alas, nosti oikean käden etusormen kulmakarvojen ja nenän juureen, istui siinä vähän aikaa kuin mietteisiinsä vaipuneena ja kohotti sitten päänsä ja käski kutsua takaisin keppiukon, joka oli jo mennyt menojaan. Äijä tuotiin takaisin, ja Sancho sanoi hänet nähdessään:
— Antakaa minulle tuo keppi, hyvä mies; minä tarvitsen sitä.
— Varsin mielelläni; — vastasi ukko — tässä se on, armollinen herra.
Hän ojensi sen Sancholle. Sancho otti sen, ojensi sen toiselle ukolle ja sanoi hänelle:
— Menkää Jumalan nimeen; nyt olette saanut rahanne takaisin.