Niin Dulcinean kuva on
mun sydämessäni,
ei sitä toinen peittää voi,
se säilyy iäti.
Ja kallein lahja lempiväin on uskollisuus vain, tuo taikasauva Amorin, tuo lahja autuain.
Niin kauas Don Quijote oli ehtinyt esittäessään lauluansa, jota kuuntelivat herttua ja herttuatar, Altisidora ja melkein koko linnan väki, kun parvekkeelta, joka oli suoraan Don Quijoten ikkunan yläpuolella, laskettiin alas nuora, johon oli kiinnitetty toista sataa tiukua, ja kohta sen jälkeen tyhjennettiin iso kissoilla täytetty säkki. Kissojen häntiin oli sidottu pienempiä tiukuja. Tiukuset kilisivät ja kissat naukuivat niin vimmatusti, että herttua ja herttuatar siitä säikähtivät, vaikka olivat itse juonen keksineet, ja Don Quijote joutui kerrassaan kauhun valtaan. Sattui vielä niin, että pari kolme kissaa hyppäsi ikkunasta hänen huoneeseensa, missä juoksivat sinne tänne, niin että tuntui kuin siellä olisi ollut legio perkeleitä. Ne sammuttivat huoneessa palavat kynttilät ja hakivat epätoivoissaan ulospääsyä. Nuoraa, johon isommat tiukuset oli kiinnitetty, laskettiin ja nostettiin lakkaamatta, ja suurin osa linnan väkeä, joka ei tietänyt asian todellista laitaa, oli ihmetyksen ja jännityksen vallassa. Don Quijote nousi seisomaan, tarttui miekkaansa, alkoi heiluttaa sitä ulos ikkunasta ja huutaa kovalla äänellä:
— Ulos, te ilkeät noidat! Ulos, sinä hävytön noitalauma! Minä olen Don
Quijote Manchalainen, johon pahat elkenne eivät pysty eivätkä tehoa!
Sitten hän kääntyi päin huoneessa kirmailevia kissoja ja suuntasi niitä kohti monta iskua. Ne syöksyivät ikkunalle ja hyppäsivät siitä ulos, yhtä lukuunottamatta; Don Quijoten iskujen ahdistamana tämä hyppäsi hänen kasvoilleen ja iski kyntensä ja hampaansa hänen nenäänsä, niin että Don Quijote alkoi tuskissaan huutaa täyttä kurkkua. Sen kuultuaan ja arvattuaan, mistä huuto saattoi johtua, herttua ja herttuatar riensivät hänen huoneeseensa niin nopeasti kuin suinkin voivat, avasivat oven omalla avaimellaan ja näkivät ritari paran kaikin voimin ponnistelevan saadakseen kissan irti kasvoistaan. Sitten tuotiin valoa ja nähtiin koko tuo epätasainen taistelu. Herttua kiiruhti luo taistelevia erottamaan, mutta Don Quijote huusi:
— Älköön kukaan temmatko sitä pois! Jättäkää minut kahden kesken tämän paholaisen, tämän velhon, tämän noidan kanssa! Kyllä minä sille opetan, kuka on Don Quijote Manchalainen!
Mutta kissa ei välittänyt näistä uhkauksista, vaan sylki ja kynsi kuten ennenkin. Vihdoin herttua tempasi sen pois ja heitti ulos ikkunasta.
Don Quijoten kasvot olivat rikkikynsityt, eikä nenäkään ollut parhaassa kunnossa, mutta hän oli kovin harmissaan, ettei ollut sallittu hänen saattaa päätökseen taistelua, johon hän oli niin kiivaasti käynyt tuota konnamaista noitaa vastaan. Sitten hankittiin haavabalsamia, ja itse Altisidora sovitti lumivalkoisilla kätösillään siteet kaikkiin haavoittuneisiin kohtiin lausuen siinä sitoessaan hänelle hiljaa:
— Kaikki nämä onnettomuudet kohtaavat sinua, sinä kivikova ritari, sinun synnillisen jäykkyytesi ja itsepintaisuutesi tähden, ja suokoon Jumala, että aseenkantajasi Sancho unohtaa ruoskia itseään, jotta hellästi rakastettu Dulcineasi ei milloinkaan pääse lumouksestaan, jotta sinä et saa nauttia hänen sulojaan etkä saa mennä hänen kanssaan häävuoteeseen, et ainakaan niin kauan kuin elän minä, joka sydämestäni sinua rakastan.
Kaikkeen tuohon Don Quijote ei vastannut sanaakaan, huokasi vain syvään, paneutui pitkäkseen vuoteeseensa ja kiitti herttuaa ja herttuatarta heidän hyväntahtoisuudestaan, ei niin, että hän olisi mitenkään pelännyt tuota kissamaista, noitamaista ja tiukumaista roskajoukkoa, vaan siksi, että oli selvästi havainnut, kuinka hyvässä tarkoituksessa he olivat tulleet hänen avukseen. Herttua ja herttuatar jättivät hänet lepäämään ja poistuivat, pahoillaan siitä, että kepponen oli päättynyt niin huonosti; he näet eivät olleet uskoneet, että seikkailu koituisi Don Quijotelle niin ankaraksi ja kalliiksi kuin todella koitui: hänen täytyi pysytellä huoneessaan ja vuoteessaan viisi päivää. Sillävälin hänelle sattui toinen nyt kerrottua hauskempi seikkailu, mutta hänen historiansa kirjoittaja ei halua kertoa sitä juuri nyt, vaan palaa Sancho Panzan luo, joka hoiti käskynhaltianvirkaa erittäin uutterasti ja hupaisesti.