— Eläköön hän tuhat vuotta, — vastasi Sanchica — ja yhtä kauan lahjan tuoja, vieläpä kaksikin tuhatta vuotta, jos niin vaaditaan.
Teresa lähti nyt kiireesti ulos, kirjeet kädessä ja korallinauha kaulassa, rummutti sormillaan kirjeitä kuin tamburiinia ja kohdattuaan sitten sattumalta kirkkoherran ja Simson Carrascon alkoi tanssia ja sanoi:
— Ei nyt enää köyhyys rasita, ei totisesti! Meillä on pieni, sievä käskynhaltianvirka! Nyt saa kaikkein kopeinkin aatelisnainen tulla nyrpistämään nenäänsä, kyllä minä sen käännän oikeaan niin että kelpaa!
— Mitä tämä merkitsee, Teresa Panza? Mitä hullutusta tämä on, ja mitä papereita nuo ovat?
— Ei se ole mitään muuta hullutusta kuin että tässä on kirjeitä herttuattarilta ja käskynhaltioilta, ja nämä, jotka minulla on kaulassa, ovat oikeita avemaria-koralleja, ja paternoster-palloset ovat taottua kultaa, ja minä olen käskynhaltian rouva.
— Jumala avuksemme tulkoon, me emme teitä ymmärrä, Teresa, emmekä tiedä, mitä oikeastaan puhutte.
— Katsokaa itse tästä — vastasi Teresa.
Hän ojensi heille kirjeet. Kirkkoherra luki ne ääneen, niin että Simson Carrascokin ne kuuli, Simson ja kirkkoherra katselivat toisiaan kuin ällistyneinä siitä, mitä olivat lukeneet, ja kandidaatti kysyi, kuka oli kirjeet tuonut. Teresa kehoitti heitä lähtemään kanssaan hänen kotiinsa, missä näkisivät sanantuojan, nuoren miehen, hienon kuin kultainen koru, ja hänen tuomansa toisen, vielä kalliimman lahjan. Kirkkoherra otti korallit Teresan kaulasta, katseli niitä kerran ja toisenkin, havaitsi ne todella aitokoralleiksi, ihmetteli jälleen ja sanoi:
— Virkapukuni nimessä en tiedä, mitä sanoa ja mitä ajatella näistä kirjeistä ja näistä lahjoista; toiselta puolen minä näen ja sormillani tunnen, että nämä ovat aitokoralleja, ja toiselta puolen minä luen, että joku herttuatar lähettää pyytämään pari tusinaa tammenterhoja.
— Kumma juttu! — virkkoi siihen Carrasco. Lähdetään nyt näkemään kirjeentuojaa; hän varmaan osaa antaa meille tietoa näistä selvittämättömistä pulmista.