He lähtivät matkaan, ja Teresa palasi heidän kanssaan. Heidän saapuessaan hovipoika oli parhaillaan seulomassa hiukan kauroja hevoselleen, ja Sanchica oli leikkaamassa silavaa käristääkseen sitä munien kanssa hovipoikaa varten, jonka olemus ja sievä asu molempia ystävyksiä kovin miellytti. Kun he sitten olivat häntä kohteliaasti tervehtineet ja hän oli tervehdykseen vastannut, pyysi Simson häntä kertomaan sekä Don Quijotesta että Sancho Panzasta ja sanoi, että he, vaikka olivat lukeneet Sanchon ja rouva herttuattaren kirjeet, olivat yhä ymmällä eivätkä voineet saada oikein selville, mitä merkitsi tuo puhe Sanchon käskynhaltiana-olosta, sitä vähemmän, kun hänen kerrottiin olevan käskynhaltiana saaressa, vaikka kaikki tai ainakin useimmat Välimeren saaret kuuluivat hänen majesteetilleen. Siihen vastasi hovipoika:
— On aivan varmaa, että herra Sancho Panza on käskynhaltiana. Hallitseeko hän saarta vai ei, siihen kysymykseen en kajoa; joka tapauksessa se on paikkakunta, missä on toista tuhatta asukasta. Mitä taas tammenterhoihin tulee, sanon vain, että armollinen rouva herttuatar on niin laadullinen ja kansanomainen, ettei, hän ainoastaan lähetä pyytämään terhoja joltakin talonpojan vaimolta, vaan lähettää toisinaan pyytämään kampaakin lainaksi joltakin naapuriltaan. Armollisten herrojen näet tulee tietää, etteivät Aragonian ylhäiset naiset, olivatpa kuinka jalosukuisia tahansa, ole niin joutavanaikaisia ja kopeita kuin kastilialaiset rouvat; he kohtelevat ihmisiä tutunomaisemmin.
Heidän parhaillaan näin keskustellessaan pyrähti sisään Sanchica, hameenhelma täynnä munia, ja kysyi hovipojalta:
— Kuulkaa, armollinen herra, käyttääkö isäni nyt käskynhaltiaksi tultuaan ihomyötäisiä housuja?
— En ole tullut tuota katsoneeksi, — vastasi hovipoika — mutta luultavasti käyttää.
— Herra siunatkoon, — virkkoi Sanchica — kuinka hauskaa olisikaan nähdä isän kävelevän topatuissa housuissa! Eikö olekin hassua, että minä olen syntymästäni saakka toivonut näkeväni isän ihomyötäisissä?
— Armollinen neiti näkee hänet varmaan niissä, jos elää saa — vastasi hovipoika. — Totta totisesti, näyttää siltä, että hänellä on matkustaessaan kohta naamari nenän katolla, niinkuin ainakin suurilla herroilla, jos hän vain saa olla käskynhaltiana pari kuukautta.
Kirkkoherra ja kandidaatti huomasivat kyllä, että hovipoika lasketteli pilojaan, mutta aitokorallit ja metsästyspuku, jonka Sancho oli lähettänyt (Teresa näet oli jo heille näyttänyt pukua) saivat heidät sittenkin ihan ymmälle. Sanchican toivomus heitä sentään nauratti, ja asia muuttui vielä hupaisemmaksi, kuu Teresa sanoi:
— Herra kirkkoherra, pitäkää varanne, jos sattuu joku semmoinen, joka lähtee Madridiin tai Toledoon; minä näet käskisin hänen ostaa itselleni oikein pönkkähameen, uusinta muotia ja parhaan, mitä voi saada, sillä täytyyhän minun sen verran kunnioittaa miestäni käskynhaltiaa, mikäli voin. Ja jos pahat päähäni panen, niin lähden tästä pääkaupunkiin ja hankin itselleni vaunut samoinkuin kaikki muutkin, sillä voihan ihminen, jonka mies on käskynhaltiana, varsin hyvin kustantaa itselleen vaunut.
— Totta kai, äiti! — sanoi Sanchica. — Jumala suokoon, että se tapahtuisi mieluummin tänään kuin huomenna, vaikka ne, jotka näkisivät minut istumassa armollisen rouva äitini kanssa vaunuissa, sanoisivat: »Katsokaahan tuota, mikä lieneekään, sipulinsyöjän tytär, kuinka se istuu komeasti ja nojailee vaunuissa, ihan kuin mikäkin paavitar!» Mutta astelkoot he vain tien laitaa, minä ajelen vaunuissani, jalat maasta korkealla. Paha periköön kaikki maailman panettelijat; kun minun vain on hyvä olla, niin naurakoot kyllältään! Olenko oikeassa, äiti kulta?