— Oletpa tietenkin, tyttäreni! — vastasi Teresa. — Ja kaiken tämän onnen ja vielä enemmänkin on hyvä Sanchoni minulle ennustanut, ja sinä saat nähdä, tyttäreni, ettei hän hellitä, ennenkuin on tehnyt minusta kreivittären. Meitä näyttää totisesti alkavan onni potkia, ja minä olen kuullut hyvän isäsi monta kertaa sanovan (hänellä näet on aina sananlaskuja suussaan), että jos lehmä sulle tarjotaan, käy vikkelästi ottamaan; kun sinulle annetaan käskynhaltianvirka, ota se vastaan, kun sinulle tarjotaan kreivikunta, käy siihen käsiksi, ja kun sinua kutsutaan saamaan jotakin hyvää lahjaa, niin käy kiireesti se korjaamaan. Olisipa laitaa, jos tässä nukuttaisiin eikä mitään vastattaisi, vaikka hyvä onni ja menestys on ovella koputtamassa!
— Niin, ja mitä minä siitä välitän, — lisäsi Sanchica — vaikka kuka tahansa, nähdessään minut koko prameudessani, sanoisi: »Koira hurstihousuissaan…» ja muuta semmoista?
Tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi:
— Minusta näyttää totisesti siltä, että koko tämä Panzan suku on jo syntyessään täynnä sananlaskuja. En ole nähnyt yhtäkään heistä, joka ei niitä viskele ympärilleen alinomaa niin pian kuin suunsa avaa.
— Se on totta, — virkkoi hovipoika — sillä herra käskynhaltia Sancho lausuu hänkin niitä lakkaamatta. Vaikka useat niistä eivät osukaan oikein naulanpäähän, niin ne sittenkin huvittavat, ja armollinen rouva herttuatar ja herttua ovat niistä kovin mielissään.
— Vakuuttaako teidän armonne siis yhä, — kysyi kandidaatti — että tuo juttu Sanchon käskynhaltianaolosta on totta ja että maailmassa on herttuatar, joka kirjoittaa hänen vaimolleen ja lähettää hänelle lahjoja? Vaikka lahjat ovat tässä käsinkoskettavina ja vaikka olemme kirjeet lukeneet, emme sitä sittenkään usko, vaan ajattelemme, että tämä on niitä maanmiehemme Don Quijoten asioita, joka luulee, että kaikki tapahtuu noituudesta, ja olenpa vähällä sanoa, että tekee mieleni koetella ja tunnustella teidän armoanne nähdäkseni, oletteko vain lähettilään haamu vai oikea ihminen, lihaa ja verta.
— Hyvät herrat, en osaa sanoa itsestäni muuta — vastasi hovipoika — kuin että olen oikea lähettiläs ja että herra Sancho Panza on todellinen käskynhaltia ja että isäntäväkeni, herttua ja herttuatar, voivat mainitun käskynhaltianviran antaa ja ovat sen antaneet ja että olen kuullut sanottavan, että mainittu Sancho Panza hoitaa sitä mainiosti. Teidän armonne voivat keskenään kiistellä siitä, onko tässä noituutta vai ei; minä en tiedä mitään muuta, sen vannon omien vanhempieni nimessä, jotka vielä elävät ja joita sydämestäni rakastan.
— Saattaa kyllä olla niin laita; — virkkoi kandidaatti — mutta dubitat
Augustinus.[37]
— Epäilköön, ken epäilee; — vastasi hovipoika — minä olen puhunut totta, ja totuus se aina ui valheen päällä kuin öljy veden pinnalla, ja muuten: operibus credite et non verbis.[38] Tulkoon jompikumpi armollisista herroista minun kanssani, niin saatte nähdä omin silmin, mitä kuulemalta ette usko.
— Minun asiani on lähteä mukaan; — sanoi Sanchica — viekää vain minut mukananne, armollinen herra, hevosenne lautasilla; minä lähden oikein mielelläni näkemään arvoisaa isääni.