Aamu koitti sen yön jälkeen, jona käskynhaltia oli ollut kiertokäynnillään. Edeskäypä vietti yönsä unetonna, sillä hänen ajatuksiaan askarruttivat valhepukuisen neidon kasvot, hänen viehätyksensä ja kauneutensa. Hovimestari oli käyttänyt jäljelläolevan osan yötä kirjoittaakseen herrasväelleen, mitä Sancho Panza oli tehnyt ja sanonut. Hänkin ihmetteli sekä Sanchon tekoja että hänen sanojansa, sillä hänen puheissaan ja toimissaan ilmeni sekaisin älykkäitä ja typeriä piirteitä. Herra käskynhaltia nousi vihdoin, ja hänelle annettiin tohtori Pedro Tuiman ohjeitten mukaan aamiaiseksi hiukan hillohedelmiä ja muutamia kulauksia raikasta vettä, ateria, jonka Sancho olisi mielellään vaihtanut leivänkannikkaan ja rypäleterttuun. Mutta huomatessaan, että tässä vallitsi pikemmin pakko kuin vapaa tahto, hän suostui siihen sielunsa suureksi suruksi ja vatsansa vaivaksi, koska tohtori Pedro Tuima hänelle uskotteli, että vähät ja hienot ruoat elvyttävät ihmisen henkeä ja että ne parhaiten sopivat henkilöille, joilla on hoidettavana virkoja ja tärkeitä toimia, niissä heidän tulee käytellä enemmän ymmärryksen kuin ruumiin voimia.
Näiden rikkiviisauksien tähden Sancho näki nälkää, vieläpä niin kovin, että kiroili hiljaa mielessään käskynhaltianvirkaa ja sitä henkilöäkin, joka oli sen hänelle antanut; mutta kaikesta huolimatta hän ryhtyi hillohedelmiä nautittuaan yhä nälkäisenä sinäkin päivänä toimittamaan tuomarin tehtäviä. Ja ensimmäisenä tuli käsiteltäväksi kysymys, jonka hänelle esitti muudan vieras hovimestarin ja kaikkien muiden asiaan perehtyneitten läsnäollessa. Miehen esitys oli seuraavanlainen:
— Armollinen herra, eräs runsasvetinen joki erotti toisistaan kaksi samaan herraskartanoon kuuluvaa aluetta… Suvaitkoon teidän armonne kuunnella tarkkaavasti, sillä tapaus on tärkeä ja vaikeanlainen ratkaista. Sanon siis, että mainitun joen yli johti silta, ja sillan päässä oli hirsipuu ja jonkinmoinen oikeusistuin, jossa tavallisesti oli neljä tuomaria tuomitsemassa joen, sillan ja tiluksien omistajan säätämän lain mukaan. Laki oli tämmöinen: »Jos joku kulkee tätä siltaa rannalta toiselle, niin hänen tulee sitä ennen valallisesti ilmoittaa, minne hän on menossa ja mitä tekemään; jos hän vannoo todenmukaisesti, annettakoon hänen kulkea, jos taas valehtelee, niin hirtettäköön hänet tässä sijaitsevaan hirsipuuhun ilman yhtään armoa.» Kun tämä laki ja sen ankarat määräykset olivat tulleet tunnetuiksi, kulki paljon ihmisiä joen yli, ja heidän valallisesti antamistaan ilmoituksista kävi selvästi ilmi, että he puhuivat totta, ja tuomarit antoivat heidän kulkea vapaasti. Mutta sitten sattui, että eräs mies, jota vaadittiin valalle, vannoi tekemänsä valan nimessä aikovansa mennä tuohon hirsipuuhun kuolemaan, eikä mitään muuta. Tuomarit harkitsivat hänen valaansa ja sanoivat: »Jos päästämme tämän miehen vapaasti kulkemaan, niin hän on vannonut väärän valan, ja hänen täytyy lain mukaan kuolla; jos taas hänet hirtämme, niin hän on vannonut kuolevansa tässä hirsipuussa, joten hänen, koska hän on puhunut totta, tulee saman lain mukaan päästä vapaaksi.» Nyt kysytään teidän armoltanne, herra käskynhaltia, mitä tuomarien pitää tehdä tuolle miehelle; he näet ovat yhä vielä kahden vaiheilla ja ihan ymmällä. Saatuaan kuulla teidän armonne terävästä ja ylevästä ymmärryksestä he ovat lähettäneet minut anomaan teidän armoanne puolestanne lausumaan mielipiteenne tästä monimutkaisesta ja epäilyttävästä seikasta.
Siihen vastasi Sancho:
— Nuo herrat tuomarit, jotka ovat lähettäneet teidät minun luokseni, olisivat totisesti voineet säästää itseltään sen vaivan, sillä minä mies poloinen olen pikemmin hidasjärkinen kuin terävä, mutta kertokaahan siitä huolimatta juttu vielä kerran, niin että sen oikein ymmärrän; kukapa tietää, vaikka osuisin oikeaan.
Kysymyksen esittäjä toisti kerran ja kahdesti, mitä oli jo sanonut, ja
Sancho virkkoi:
– Minusta näyttää, että voin ottaa selon tästä jutusta kädenkäänteessä ja että laita on näin: tuo mies vannoo menevänsä hirsipuuhun kuolemaan, ja jos hän todella hirtetään, niin hän on puhunut totta ja hänen tulisi säädetyn lain mukaan olla vapaa ja päästä kulkemaan sillan yli; jos taas häntä ei hirtetä, niin hän on tehnyt väärän valan, joten hänet on saman lain mukaan hirtettävä.
– Aivan niinkuin herra käskynhaltia sanoo; — virkkoi sanantuoja — ja mitä tulee asian täydelliseen käsittämiseen, ei siinä ole enää mitään epäiltävää eikä kysyttävää.
— Minä sanon siis, — jatkoi Sancho — että tulee sallia sen osan miestä, joka on puhunut totta, vapaasti kulkea, ja hirttää se osa, joka on valehdellut; sillä tavalla ylikulkua koskeva määräys tulee kirjaimellisesti täytetyksi.
— Mutta, herra käskynhaltia, — virkkoi kysymyksen esittäjä — silloinhan on välttämättä jaettava tuo mies kahteen osaan, valehtelevaan ja totta puhuvaan, ja jos hänet siten jaetaan, niin hänen täytyy auttamattomasti kuolla, ja niin ei suinkaan täytetä lain vaatimuksia; mutta on aivan välttämätöntä, että ne tulevat täytetyiksi.