— Ah, armollinen herra käskynhaltia! — virkkoi eräs toinen. — Mitä arkailua tämä on? Teidän armonne suvaitkoon asestautua; me näet luomme tässä teille hyökkäys- ja puolustusasema, ja lähtekää vain ulos torille ja olkaa meidän johtajamme ja sotapäällikkömme; onhan teillä täysi oikeus se olla, koska kerran olette meidän käskynhaltiamme.
— Asestakaa minut sitten Herran nimeen — vastasi Sancho.
He ottivat heti kaksi suurta kilpeä, jotka olivat tuoneet mukanaan, ja asettivat ne Sanchon paidan päälle, toisen eteen ja toisen taakse, sallimatta hänen pukea ylleen muita vaatteita, vetivät hänen käsivartensa ulos ennakolta tehdyistä pyöreistä rei'istä ja sitoivat hänet oikein tiukasti nuorilla, niin että hän seisoi siinä kuin olisi ollut lautojen väliin muurattu tai puristettu, suorana kuin värttinänvarsi, voimatta taivuttaa polviaan tai liikahtaa askeltakaan. Hänen käteensä pistettiin peitsi, johon hän nojasi pysyäkseen pystyssä. Siten hänet varustettuaan he kehoittivat häntä lähtemään matkaan, johtamaan heitä ja rohkaisemaan kaikkia; he sanoivat uskovansa, että asia päättyisi hyvin, koska hän oli heidän pohjantähtensä, lyhtynsä ja soihtunsa.
— Kuinka minä onneton voin lähteä kävelemään? — vastasi Sancho. — Enhän minä voi liikuttaa polviani, sillä siitä minua estävät nämä laudat, joiden väliin koko ruumiini on puristettu. Teidän asianne on ottaa minut syliinne, kantaa minua ja sijoittaa minut joko poikkipuolin tai pystyyn jollekin takaportille; sitä minä kyllä varjelen joko tällä peitsellä tai omalla ruumiillani.
— Lähtekää vain matkaan, herra käskynhaltia, sanoi toinen — sillä teitä estää kävelemästä pikemmin pelko kuin laudat; pitäkää kiirettä ja liikuttakaa sääriänne, sillä on jo myöhä ja vihollisten luku lisääntyy, huuto paisuu yhä suuremmaksi ja vaara yhä uhkaavammaksi.
Näiden kehoitusten ja moitteitten vuoksi käskynhaltia parka yritti lähteä liikkeelle, mutta tuiskahti maahan niin hervottomasti, että luuli särkyneensä kappaleiksi. Hän makasi siinä kuin kuoreensa sulkeutunut ja sen peittämä kilpikonna tai kuin kinkku kahden kaukalon välissä tai kuin rannalle kumottu venhe; mutta kepposen tekijät eivät häntä yhtään säälineet, vaikka näkivät hänen siinä makaavan, vaan sammuttivat soihtunsa ja alkoivat taas huutaa entistä hurjemmin ja toistaa kehoitusta »aseisiin» yhä innokkaammin juosten samalla Sancho-paran yli ja suunnaten hänen kilpeensä lukemattomia iskuja, niin että käskynhaltia raukan olisi paha perinyt, jollei hän olisi kyyristynyt kokoon ja vetänyt päätänsä kilpien sisään; siellä, ahtaassa piilopaikassaan, hän hikoili kylmää ja kuumaa hikeä ja rukoili sydämestään Jumalaa pelastamaan hänet tästä vaarasta. Muutamat kompastuivat häneen, toiset kaatuivat, ja eräs seisoi hänen päällään pitkän aikaa komentaen siitä sotajoukkoja kuin vahtitornista ja huutaen kovalla äänellä:
— Meikäläiset tänne päin, sillä tällä suunnalla viholliset pahimmin ahdistavat. Puolustakaa tuota aukkoa; sulkekaa tuo portti; tukkikaa nuo portaat! Tuokaa tänne käsigranaatteja, pikeä ja pihkaa kattiloissa, joissa on kiehuvaa öljyä! Sulkekaa kadut patjoilla!
Sanalla sanoen, hän mainitsi kaikessa kiireessä kaikenlaista tavaraa ja kaikenlaisia välineitä ja tarpeita, joita sodassa käytetään ja joilla yleensä torjutaan kaupungin valloitusta, ja möyhennetty Sancho, joka tuon kuuli ja jonka täytyi tämä kaikki sietää, sanoi itsekseen:
»Oi jos Jumala sallisi, että tämä saari nyt kohta täydellisesti menetettäisiin ja minä pääsisin tästä suuresta tuskasta elävänä tai kuolleena!» Taivas kuuli hänen rukouksensa, ja hänen vähimmin sitä odottaessaan kuului huutoja:
— Voitto, voitto! Viholliset pakenevat voitettuina! Nouskaa, armollinen herra käskynhaltia, tulkaa nauttimaan voitosta ja jakamaan saalista, joka on otettu vihollisilta teidän voittamattoman käsivartenne urhoollisuudella.