Eräs heistä otti nyt povestaan kukkaron ja näytti sitä Sancholle, joka siitä ymmärsi, että he pyysivät häneltä rahaa. Mutta hän kosketti peukalollaan kurkkuaan ja ojensi kätensä ylöspäin, siten heille selittäen, ettei hänellä ollut lanttiakaan, kannusti sitten harmoa ja ajoi eteenpäin heidän välitseen. Hänen ajaessaan ohi syöksyi eräs miehistä, joka oli erittäin tarkkaavasti häntä katsellut, hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja sanoi kuuluvalla äänellä ja hyvällä kastiliankielellä:
— Jumala minua auttakoon! Mitä näenkään? Onko mahdollista, että syleilen rakasta ystävääni, kelpo naapuriani Sancho Panzaa? Aivan varmaan on niin laita, sillä enhän nuku enkä ole nyt päissänikään.
Sancho oli ihmeissään, kun kuuli mainittavan itseään nimeltään ja näki muukalaisen pyhiinvaeltajan syleilevän itseään, katseli miestä vähän aikaa erittäin tarkkaavasti mitään virkkamatta, mutta ei sittenkään voinut häntä tuntea. Muukalainen, joka huomasi hänen hämminkinsä, virkkoi hänelle:
— Kuinka onkaan mahdollista, parahin Sancho Panza, ettet tunne naapuriasi Ricotea, moriskoa, joka oli rihkamakauppiaana kylässäsi?
Sancho katseli häntä nyt vielä tarkemmin, miehen piirteet alkoivat näyttää hänestä tutuilta, ja vihdoin hän hänet täysin tunsi, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, astumalta alas aasin selästä, ja sanoi hänelle:
— Kuka peeveli olisi tuntenut sinut, Ricote, tuossa naamiaispuvussa, joka sinulla on ylläsi? Sanothan minulle, kuka sinusta on tehnyt ranskalaisen ja kuinka uskallat tulla takaisin Espanjaan, missä sinut paha perii, jos ottavat sinut kiinni ja saavat tietää, kuka olet?
— Jos et sinä, Sancho, ilmianna minua, vastasi pyhiinvaeltaja — olen varma, ettei kukaan voi tuntea minua tässä puvussa. Mutta mennään tästä tieltä tuonne metsikköön, niissä kumppanini haluavat syödä ja levätä, niin saat syödä siellä heidän kanssaan; he näet ovat aivan rauhallista väkeä. Siellä saan tilaisuutta kertoa sinulle, mitä olen joutunut kokemaan lähdettyäni kylästämme totellen hänen majesteettinsa julistusta, joka uhkasi niin ankarasti onnettomia kansalaisiani, kuten itse kuulit.
Sancho totteli, Ricote puhutteli toisia pyhiinvaeltajia, ja he lähtivät vähän kauempana näkyvään metsikköön, hyvän matkan päähän valtatieltä. He heittivät pois sauvansa, riisuivat vaeltajankaapunsa jääden pelkkiin alusvaatteisiin, ja he olivat kaikki nuoria kauniita miehiä, lukuunottamatta Ricotea, joka oli jo vanhemmalla puolella ikää. Heillä oli kaikilla evässäkit, ja nämä olivat, kuten sitten kävi ilmi, hyvin varustetut ainakin sellaisilla aineilla, jotka ärsyttävät janoa ja herättävät sitä kahden peninkulman päähän. He paneutuivat pitkäkseen maahan, käyttivät nurmea pöytänään ja levittivät siihen leipää, suolaa, veitsiä, pähkinöitä, juustonkimpaleita ja liikkiöitä; näissä tosin ei ollut silavaa, joten niitä ei käynyt pureskeleminen, mutta kyllä esteettömästi imeskeleminen. He asettivat siihen vielä erään mustan ruokalajin, joka kuuluu olevan kaviaaria nimeltään; sitä tehdään kalanmädistä ja se sytyttää valtavaa viininjanoa. Ei puuttunut oliivejakaan, jotka tosin olivat kuivia ja mehuttomia, mutta maistuivat siitä huolimatta hyviltä ja olivat sopivaa pureskeltavaa. Näiden komeiden pitojen suurimpana komeutena oli kumminkin kuusi viinileiliä, joista kukin otti yhden esiin eväslaukustaan; kelpo Ricotekin, joka oli moriskosta muuttunut saksalaiseksi, otti esiin oman leilinsä, joka veti suuruudeltaan vertoja kaikille viidelle.
He alkoivat aterioida erinomaisella mielihalulla ja pitämättä ollenkaan kiirettä, nauttien jokaisesta suupalasta, jonka seivästivät veitsensä kärkeen ottaen vain hyvin vähän kutakin eri lajia, ja sitten he kaikki kohottivat yhtaikaa käsivartensa ja viinileilinsä, huulet leilin suulla ja silmät tuijottaen taivaalle, niin että näytti kuin he olisivat leileillään sinne tähdänneet, ja siinä asennossa he sitten kallistelivat päätään puolelta toiselle nautintonsa merkiksi ja vakuudeksi, hellittämättä pitkään aikaan ja kumoten leilien sisällystä vatsaansa. Sancho katseli tuota menoa eikä ollut suinkaan pahoillaan; päinvastoin, noudattaakseen tuttua sananlaskua »jos liikut Rooman mailla, tee roomalaisten lailla» hän pyysi Ricotelta leiliä, sihtaili samoinkuin toiset eikä suinkaan nauttinut vähemmän kuin he.
Neljä kertaa he antoivat leilien siten nousta, mutta viidennellä kerralla se ei enää käynyt päinsä, sillä ne olivat jo kuivempia ja mehuttomampia kuin aroheinä, ja tämä laimensi heidän siihen saakka osoittamaansa hilpeyttä. Silloin tällöin joku heistä löi oikean kätensä Sanchon käteen sanoen: »Espanjalainen ja saksalainen, yhtä samaa, hauska veikko», ja Sancho vastasi: »Hauska veikko, lempo vie!» alkaen nauraa hohottaa, ja sitä naurua kesti sitten kokonaisen tunnin, eikä hän enää ollenkaan ajatellut, mitä oli joutunut kokemaan käskynhaltiana ollessaan; syötäessä ja juotaessa näet ei huolella ja murheella ole suurta sananvaltaa. Kun viini oli loppunut, tuli vihdoin unen aika, joka valtasi heidät kaikki, ja he nukahtivat siihen ateriansa ääreen; ainoastaan Ricote ja Sancho pysyivät valveilla, koska olivat syöneet enemmän ja juoneet vähemmän. Ricote vei Sanchon syrjään, he istuutuivat erään pyökin juurelle, jättäen pyhiinvaeltajat suloisen unen helmaan, ja Ricote kertoi seuraavaa puhtaalla kastiliankielellä, vähääkään moriskolaiselle kielelleen murtamatta: