— Tiedäthän sinä, hyvä ystäväni ja naapurini Sancho Panza, kuinka se ilmoitus ja julistus, jonka hänen majesteettinsa käski kuuluttaa kansalaisiani vastaan, sai meidät kaikki pelon ja kauhun valtaan: ainakin minä pelkäsin niin kovin, että minusta tuntuu kuin olisin jo ennen sen ajan päättymistä, joka meille myönnettiin poistuaksemme Espanjasta, saanut omassa persoonassani ja lapsissani kokea rangaistuksen koko ankaruuden. Minä siis ryhdyin toimenpiteisiin, menetellen mielestäni niinkuin ainakin viisas mies (nimittäin niinkuin mies, joka tietää, että häneltä riistetään määrättynä aikana koti, missä hän asuu, ja joka senvuoksi hankkii itselleen toisen, mihin voi muuttaa), ryhdyin, sanon, toimenpiteisiin lähteäkseni kylästämme yksin, ilman perhettäni, etsiäkseni jotakin paikkaa, mihin voisin sen viedä mukavasti ja hätäilemättä, siis toisin kuin muut maastamuuttavat; minä näet ymmärsin varsin hyvin ja samoin ymmärsivät kaikki vanhimpamme, etteivät, nuo käskyt olleet mitään tyhjiä uhkauksia, kuten muutamat sanoivat, vaan todellisia lakeja, jotka pantaisiin aikanaan täytäntöön; ja minua pakotti niin uskomaan se seikka, että tunsin meikäläisten tuhoisat ja mielettömät suunnitelmat, jotka olivat laadultaan semmoisia, että hänen majesteettinsa näytti minusta noudattaneen jumalallista mieleenjohdatusta toteuttaessaan niin rohkean päätöksen, ei niin, että olisimme kaikki olleet syyllisiä, sillä joukossamme oli muutamia lujia ja vilpittömiä kristityltä; mutta heitä oli niin vähän, etteivät he kyenneet vastustamaan niitä, jotka eivät olleet kristittyjä, eikä suinkaan ollut hyvä kasvattaa käärmettä povellaan antamalla vihollisten asua omassa talossa. Sanalla sanoen, meitä rangaistiin oikeudenmukaisesti ajamalla meidät maanpakoon,[44] mikä muutamista näytti lempeältä ja lievältä rangaistukselta, mutta meistä itsestämme kaikkein kamalimmalta, mitä meille voitiin määrätä. Olimmepa missä tahansa, aina me itkemme ja kalpaamme Espanjaa, sillä olemmehan kuitenkin täällä syntyneet, ja tämä on meidän oikea isänmaamme; me emme saa missään osaksemme semmoista kohtelua kuin onnettomuudessamme toivomme, ja Berberiassa ja kaikkialla Afrikassa, missä uskoimme saavamme hyvän vastaanoton ja ystävällisen kohtelun, meitä loukataan ja ahdistetaan enemmän kuin missään muualla. Me emme ole oikein tajunneet onneamme, ennenkuin sen menetimme, ja meissä elää melkein kaikissa niin harras halu päästä takaisin Espanjaan, että useimmat niistä, jotka osaavat maan kieltä, kuten minä (ja niitä on paljon), palaavat tänne ja jättävät vaimonsa ja lapsensa vieraalle maalle oman onnensa nojaan. Niin kovin he rakastavat Espanjaa, ja nyt minä ymmärrän ja saan kokea, kuinka totta on, mitä sanotaan: että isänmaanrakkaus on suloinen. Minä lähdin, kuten sanoin, kotikylästämme, saavuin Ranskaan, missä meidät otettiin hyvin vastaan, mutta tahdoin sentään katsella kaikkia muitakin maita. Niin siirryin Italiaan ja sieltä Saksaan, ja minusta tuntui, että siellä voi elää vapaammin, koska sen maan asukkaat eivät välitä niin paljoa monista joutavista pikkuseikoista: kukin elää niinkuin haluaa, sillä suurimmassa osassa maata vallitsee omantunnonvapaus. Minä asetuin asumaan erääseen kylään lähelle Augsburgia ja liityin sitten näihin pyhiinvaeltajiin, joista monet pitävät tapanaan lähteä joka vuosi Espanjaan käydäkseen tämän maan pyhissä paikoissa, joita he pitävät omana Intianaan, paikkana, missä varmimmin voi saada ansiota ja voittoa. He vaeltavat melkein kaikkialla maassa, eikä ole yhtään ainoata kylää, mistä he eivät lähde kylläisinä ja saatuaan janonsa sammutetuksi, kuten sanotaan, ja vieden vielä mukanaan rahoja ainakin yhden reaalin; ja matkansa suoritettuaan he ovat saaneet kokoon toistasataa taalaria puhdasta säästöä. Sen he vaihtavat kullaksi ja sijoittavat rahat joko onttoihin pyhiinvaeltajan-sauvoihinsa tai paikattuihin kaapuihinsa tai vievät jotakin muuta keinoa käyttäen saaliinsa ulos valtakunnasta kuljettaen sen kotimaahansa huolimatta raja-asemien ja satamapaikkojen vahdeista, jotka heitä tarkastavat. Nyt on aikomukseni, Sancho, noutaa täältä aarre, jonka ennen lähtöäni kaivoin maahan ja jonka voin löytää ilman mitään vaaraa, koska se on kylän ulkopuolella, ja sitten aion Valenciasta kirjoittaa vaimolleni ja tyttärelleni, joiden tiedän oleskelevan Algeriassa, tai lähteä heidän luokseen ja keksiä jotakin keinoa kuljettaakseni heidät johonkin Ranskan satamaan ja sieltä Saksaan, missä sitten odotamme, mitä Jumala tahtoo meille tehdä. Minä näet tiedän aivan varmaan, että tyttäreni Ricota ja vaimoni Francisca Ricota ovat katolisia kristittyjä, ja vaikka en itse olekaan yhtä ehdottomasti kristitty, on minussa kuitenkin enemmän kristittyä kuin mauria, ja minä rukoilen aina Jumalaa, että hän avaisi ymmärrykseni silmät ja opettaisi minut tietämään, kuinka minun tulee häntä palvella. Minua ihmetyttää vain se, etten tiedä, minkätähden vaimoni ja tyttäreni lähtivät mieluummin Berberiaan kuin Ranskaan, missä olisivat voineet elää kristittyinä.

Siihen virkkoi Sancho:

— Näetkös, Ricote, se ei varmaankaan riippunut heistä itsestään, sillä heidät vei mukanaan vaimosi veli Juan Tiopieyo, ja hän, ollen nähtävästi oikea mauri, lähti maahan, jota piti parhaimpana. Tiedänpä kertoa sinulle enemmänkin: luulen näet, että tulet turhaan etsimään, mitä olet maahan kaivanut, sillä me saimme kuulla, että lankomieheltäsi ja vaimoltasi oli otettu paljon helmiä ja suuri summa kultarahoja, jotka tarkastettaessa heiltä löydettiin.

— Se on kyllä mahdollista; — virkkoi Ricote — mutta minä tiedän, Sancho, etteivät he ole koskeneet siihen, mitä kaivoin maahan, sillä minä en ilmoittanut heille, missä se oli, koska pelkäsin jotakin onnettomuutta. Jos siis sinä, Sancho, haluat lähteä kanssani ja auttaa minua kaivamaan sitä ylös ja saattamaan sen varmaan talteen, niin annan sinulle kaksisataa taalaria, joilla voit täyttää tarpeitasi; minä näet kyllä tiedän, että sinulla on niitä paljon.

— Sopisihan se tehdä; — vastasi Sancho — mutta minä en ole ollenkaan ahne; muutenhan en olisi tänä aamuna laskenut käsistäni virkaa, jossa olisin voinut hankkia asuntooni kultaiset seinät ja päästä puolen vuoden kuluessa syömään hopeaisista astioista. Senvuoksi ja myös siitä syystä, että minusta tuntuu kuin pettäisin kuningastani, jos auttaisin hänen vihollisiaan, en lähtisi kanssasi, vaikka antaisit lupaamasi kahdensadan taalarin asemesta tässä heti paikalla neljäsataa käteistä.

– Mistä virasta sinä olet luopunut, Sancho? — kysyi Ricote.

– Minä olen luopunut erään saaren käskynhaltianvirasta, — vastasi Sancho — ja se olikin semmoinen saari, ettei toista sen vertaista hevin löydetä.

— Entä missä se saari sijaitsee? — kysyi Ricote.

— Missäkö? — virkkoi Sancho. — Kahden peninkulman päässä tästä, ja sen nimi on Baratarian saari.

— Älä nyt joutavia, Sancho; — sanoi Ricote — saarethan ovat meren selällä, eihän manterella mitään saaria ole.