— Kuinka niin? — virkkoi Sancho. — Minä vakuutan sinulle, hyvä Ricote, että lähdin sieltä tänä aamuna, ja vielä eilen minä sitä hallitsin kuin poika, ihan mieleni mukaan; mutta siitä huolimatta minä sen jätin, sillä käskynhaltianvirka tuntui minusta vaaralliselta.
— Mitä sinä olet siinä virassa ansainnut? — kysyi Ricote.
— Minä olen ansainnut, — vastasi Sancho — että olen tullut tietämään, etten kelpaa käskynhaltiaksi, jollei kysymyksessä ole karjalauma, ja että ne rikkaudet, joita semmoisissa hallitusviroissa ansaitaan, vaativat ihmistä luopumaan levosta ja unesta, vieläpä ravinnostakin, sillä käskynhaltioitten täytyy saaressaan tyytyä vähiin ruokiin, varsinkin, jos heillä on lääkäreitä, jotka pitävät huolta heidän terveydestään.
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, Sancho, — sanoi Ricote — mutta minusta tuntuu, että kaikki, mitä sanot, on hullutusta, sillä kuka sinulle antaisi saaria hallittaviksi? Eikö maailmassa ollut miehiä, jotka kelpaavat käskynhaltioiksi paremmin kuin sinä? Älä nyt jaarittele joutavia, Sancho, vaan käytä järkeäsi ja harkitse, haluatko lähteä kanssani, kuten sinulle sanoin, auttaaksesi minua kaivamaan ylös piilottamaani aarretta (se on toden totta niin suuri, että sitä sopii aarteeksi nimittää), niin minä annan sinulle niin paljon, että sinulla on mistä elää, kuten jo sanoin.
— Sanoinhan jo sinulle, Ricote, — vastasi Sancho — etten halua; ole iloinen, etten ilmianna sinua, jatka matkaasi Jumalan nimeen ja salli minun jatkaa omaa matkaani; minä näet tiedän, että oikein saatu menee niinkuin on tullutkin, mutta väärin saatu vie hiireen saajankin.
— En viitsi inttää, Sancho — sanoi Ricote. — Mutta sanohan minulle: olitko kotona kylässämme, kun sieltä lähti vaimoni, tyttäreni ja lankomieheni?
— Olinpa niinkin, — vastasi Sancho — ja voin sinulle sanoa, että tyttäresi oli niin kaunis, että koko kylän väki lähti häntä katsomaan, ja kaikki he sanoivat, että hän oli sorein olento koko maailmassa. Hän itki ihan yhtenään ja syleili kaikkia ystävättäriään ja tuttaviaan ja kaikkia, jotka tulivat häntä näkemään, ja kaikkia hän pyysi, että sulkisivat hänet Jumalan ja pyhän Neitsyen suosioon, ja pyysi niin hartaasti, että sai minutkin itkemään, vaikka en minä tavallisesti ole kovin herkkäitkuinen. Ja olipa siinä totisesti useita semmoisia, joiden teki mieli piilottaa hänet ja ryöstää hänet matkalla, mutta siitä heitä pidätti se, että pelkäsivät rikkoa kuninkaan käskyä. Kaikkein kiihkeimmältä näytti Don Pedro Gregorio, se nuori rikas tilanomistaja, jonka hyvin tunnet; hänen sanotaan tyttärestäsi paljon pitäneen, ja tyttäresi lähdettyä ei häntäkään ole enää näkynyt kylässämme, ja me kaikki luulemme, että mies lähti hänen jälkeensä ryöstääkseen hänet; mutta toistaiseksi ei ole saatu siitä mitään varmaa tietoa.
— Minä jo aina pahoin pelkäsin, — sanoi Ricote — että tuo nuori herra rakasti tytärtäni, mutta luotin Ricotan kunnollisuuteen enkä ollut enempää huolissani, vaikka tiesin hänen tyttäreeni kiintyneen; olethan näet sinäkin, Sancho, varmaan kuullut sanottavan, että moriskotytöt ovat harvoin, jos milloinkaan, suostuneet lemmensuhteisiin vanhojen kristittyjen kanssa, ja minun tyttäreni, joka luullakseni pyrki enemmän olemaan kristitty kuin rakastunut, ei suinkaan ole välittänyt tuon herra tilanomistajan liehittelystä.
— Jumala sen suokoon, — vastasi Sancho — sillä muuten kävisi molempien huonosti. Mutta päästä minut nyt tästä lähtemään, hyvä Ricote; minä näet aion ehtiä vielä tänä iltana sinne, missä herrani Don Quijote oleskelee.
— Jumalan haltuun, parahin Sancho; kumppanini alkavat jo liikahdella, ja meidänkin on aika lähteä jatkamaan matkaa.