He syleilivät toisiaan, Sancho nousi harmonsa selkään, Ricote tarttui vaeltajansauvaansa, ja niin he erosivat.
Viideskolmatta luku.
Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.
Sancho oli viipynyt Ricoten seurassa niin kauan, ettei hän mitenkään voinut ehtiä samana päivänä herttuan linnaan, vaikka saapuikin puolen peninkulman päähän siitä. Silloin näet hänet yllätti yö, joka tuli sangen pimeänä. Oli kumminkin keskikesä, joten Sancho ei ollut tuosta huolissaan, vaan poikkesi tieltä aikoen odottaa aamua. Mutta hänen onneton ja kova kohtalonsa sääti niin, että hän, etsiessään paikkaa, mihin voisi parhaiten sijoittua, putosi harmoineen päivineen syvään ja aivan pimeään luolaan, joka sijaitsi muutamien ikivanhain rakennusten jäännösten keskellä. Pudotessaan hän huusi sydämestään avuksi Jumalaa luullen, ettei pysähtyisi ennenkuin kadotuksen syvimmässä pohjassa. Niin ei kumminkaan käynyt, sillä harmo mäiskähti maahan noin kolmen sylen syvyydessä, ja Sancho istui sen selässä nyrjähdyttämättä mitään jäsentään ja muutenkaan vahingoittumatta. Hän tunnusteli koko ruumistaan ja pidätti henkeään saadakseen selville, oliko jäänyt terveeksi, vai oliko jokin kohta murskautunut, ja huomattuaan olevansa eheä, että kaikki jäsenet olivat tallella ja terveys aivan moitteeton, hän kiitti kiittämistään Herraa Jumalaa siitä armosta, jota hän oli hänelle osoittanut; hän näet oli varmasti uskonut särkyneensä tuhansiksi sirpaleiksi. Hän tunnusteli käsillään myös luolan seinämiä saadakseen selville, oliko mahdollista päästä sieltä toisten auttamatta, mutta huomasi, että ne olivat joka puolelta ihan sileät ja ettei niissä ollut yhtään kohtaa, mihin olisi voinut tarttua kiinni. Siitä Sancho kovin huolestui, varsinkin, kun kuuli harmon surkeasti valittavan, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä se ei suinkaan valittanut suotta, vaan oli totisesti pahoin loukkaantunut. »Voi onnetonta», virkkoi nyt Sancho Panza, »kuinka aavistamattomia seikkoja voikaan sattua joka askelella niille, jotka elävät tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi voinut arvata, että mies, joka vielä eilen istui valtaistuimellaan saaren käskynhaltiana, komentaen palvelijoitaan ja alustalaisiaan, joutuisi jo tänään haudatuksi luolaan kenenkään ihmisen tulematta häntä auttamaan, yhdenkään palvelijan tai alustalaisen rientämättä vetämään häntä sieltä pois? Tänne meidän täytyy nääntyä nälkään, minun ja juhtani, jollemme kuole jo sitä ennen, harmo saamistaan iskuista ja minä mielipahasta. Minä en tule ainakaan olemaan yhtä onnellinen kuin oli herrani Don Quijote Manchalainen laskeutuessaan siihen noiduttuun Montesinon luolaan, missä hän tapasi väkeä, joka kestitsi häntä paremmin kuin häntä kestittiin omassa talossaan, niin että hän kerrassaan näyttää päässeen katettuun pöytään ja pöyhittyyn vuoteeseen. Siellä hän näki kauniita ja miellyttäviä ilmestyksiä, mutta minä saan luultavasti nähdä täällä vain konnia ja käärmeitä. Voi minua onnetonta! Mihin ovatkaan hullut haaveeni minut johtaneet! Täältä vedetään ilmoille luuni, kun taivas sallii, että minut löydetään, minun paljaat, valkoiset ja nakerretut luuni, ja kelpo harmoni luut niitten kanssa, ja siitä kukaties havaitaan, keitä olemme, havaitsevat ainakin ne, joilla on selko siitä, ettei Sancho Panza eronnut milloinkaan aasistaan eikä hänen aasinsa milloinkaan Sancho Panzasta. Sanon vielä kerran: voi meitä poloisia, että kova kohtalomme ei ole sallinut meidän kuolla kotipaikallamme ja omaistemme luona; vaikka siellä ei olisi ollut mitään apua onnettomuuteemme, olisi sentään ollut joku, joka olisi sitä surrut ja olisi kuoleman hetkellä silmämme sulkenut! Voi sinä kumppanini ja ystäväni, kuinka huonosti olenkaan palkinnut sinun hyvät palveluksesi! Anna minulle anteeksi ja rukoile kohtaloa niin hyvin kuin suinkin osaat, että se pelastaisi meidät tästä surkeasta ahdistuksesta, johon olemme yhdessä joutuneet, niin minä lupaan panna päähäsi laakeriseppelen, jotta olet aivan kuin seppelöity runoilija, ja antaa sinulle kaksinkertaisen määrän apetta.»
Niin valitti Sancho Panza, ja hänen aasinsa kuunteli häntä vastaamatta sanaakaan; niin suuressa tuskassa, ja ahdistuksessa se raukka oli. Kun sitten oli kulunut koko yö surkeassa itkussa ja valituksessa, koitti vihdoin päivä, jonka valossa ja loistossa Sancho havaitsi, että oli kerrassaan mahdotonta päästä tästä luolasta toisten auttamatta. Hän alkoi jälleen valittaa ja huutaa nähdäkseen, sattuisiko joku kuulemaan, mutta hän oli kuin huutavan ääni korvessa, sillä koko siinä seudussa ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut huutoja kuulla, ja nyt hän piti itseään lopullisesti menneenä miehenä. Harmo makasi kuono pystyssä, ja Sancho Panza auttoi sitä niin, että sai sen jaloilleen, vaikka se tuskin kykeni seisomaan; sitten hän otti eväspussista, joka oli joutunut saman kovan kohtalon alaiseksi, kappaleen leipää ja antoi sen aasilleen, joka ei ollut siitä pahoillaan. Sancho sanoi sille, ikäänkuin se olisi hyvinkin puhetta ymmärtänyt:
— Ei hätää kovaa käsissä, jos viel' on leipää säkissä.
Samassa hän havaitsi luolan toisessa päässä aukon, joka oli niin suuri, että ihminen mahtui siitä kulkemaan kumartuen ja ryömimällä. Sancho Panza kiiruhti sinne, kyyristyi kokoon, ryömi aukkoon ja näki, että sen takana oli avara onkalo, ja hän voi sen nähdä, koska katosta, jos sitä katoksi voi sanoa, lankesi sisään auringonsäde, jonka valossa sen voi selvästi havaita. Hän näki myös, että aukko laajeni ja johti toiseen avaraan luolaan, ja sen huomattuaan hän palasi takaisin aasinsa luo ja alkoi kivellä raivata pois maata aukosta saaden sen aivan pian niin laajaksi, että aasi siitä helposti mahtui, kuten sitten tapahtuikin. Sancho tarttui aasin marhamintaan ja alkoi vaeltaa eteenpäin luolassa nähdäkseen, löytäisikö ulospääsyn joltakin suunnalta. Toisinaan hän liikkui pimeässä, toisinaan valossa, mutta ei milloinkaan pelkäämättä. »Jumala kaikkivaltias minua auttakoon!» lausui hän itsekseen. »Tämä minulle onneton seikkailu olisi paremmin sopinut isäntäni Don Quijoten mainioksi seikkailuksi. Hän olisi varmaan pitänyt näitä kuiluja ja luolia kauniina kukkatarhoina ja Galianan[45] palatseina ja olisi toivonut pääsevänsä tästä pimeydestä ja ahdingosta jollekin kukkaniitylle; mutta ininä onneton, neuvoton ja pelonalainen ajattelen joka askelella, että jalkojeni alle avautuu yhtäkkiä toinen vielä syvempi kuilu, joka kerrassaan minut nielaisee. Mutta tervetuloa vain, onnettomuus, jos yksin tulet.» Sillä tavalla ja näissä mietteissä hän otaksui kulkeneensa hiukan enemmän kuin puoli peninkulmaa, kun vihdoin havaitsi himmeää valoa, joka näytti päivänvalolta ja lankesi sisään jostakin aukosta osoittaen hänelle, että tämä tie, jota hän oli jo pitänyt tienä haudantakaiseen elämään, sittenkin johti lopulta ylös maan pinnalle.
Siihen hänet jättää Cide Hamete Benengeli palaten kertomaan Don Quijotesta, joka iloisena ja tyytyväisenä odotti määrättyä aikaa päästäkseen taistelemaan sen kunnottoman kanssa, joka oli riistänyt kunnian Doña Rodriguezin tyttäreltä, aikoen kostaa sen vääryyden ja solvauksen, joka tälle oli katalasti tehty. Sattui sitten, että hän, ratsastettuaan eräänä aamuna ulos harjoittelemaan, mitä hänen oli tehtävä tuona ratkaisevana hetkenä, johon otaksui joutuvansa lähipäivinä, kannusti Rocinantea lyhyeen laukkaan tai hyökkäykseen ja ajoi sen niin lähelle erästä kuoppaa, että ratsu olisi varmaan siihen pudonnut, jollei ratsastaja olisi kaikin voimin kiristänyt ohjaksia. Hän sai sentään hevosen pysähtymään, ettei pudonnut, ajoi sitten maahan astumatta hiukan lähemmäksi, katseli tuota syvennystä ja siinä katsellessaan kuuli sieltä kovaa huutoa. Hän kuunteli tarkkaavasti ja kuuli huutajan sanovan: »Hoi te siellä ylhäällä! Onko siellä ketään kristittyä ihmistä, joka huutoni kuulee tai ketään armeliasta ritaria, joka säälii vaivaista syntistä, joka on joutunut elävältä haudatuksi, onnetonta käskynhaltiaa, joka on hallituksensa päättänyt?»
Don Quijote oli kuulevinaan Sancho Panzan äänen ja oli senvuoksi kovin ihmeissään. Hän koroitti ääntään niin paljon kuin voi ja huusi:
— Kuka on siellä alhaalla? Kuka siellä valittaa?