— Kuka täällä onkaan ja kuka muu täällä valittaakaan — kuului vastattavan — kuin kovaonninen Sancho Panza, joka syntiensä ja onnettomuutensa tähden joutui Baratarian saaren käskynhaltiaksi, kuuluisan ritarin Don Quijote Manchalaisen entinen aseenkantaja!
Tuon kuultuaan Don Quijote ihmetteli kaksin verroin, ja hänen hämmästyksensä vielä lisääntyi, kun hän tuli ajatelleeksi, että Sancho Panza varmaan oli kuollut ja että hänen sielunsa oli tuolla alhaalla kiirastulen vaivoissa. Tätä kuvitelmaansa noudattaen hän sanoi:
— Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, minkä nimessä voin sinua vannottaa katolisena kristittynä, että sanot minulle, kuka olet, ja jos olet kiirastulessa kärsivä sielu, niin sano minulle, mitä tahdot minun hyväksesi tekevän; koska näet tehtävänäni on auttaa ja tukea niitä, jotka tässä maailmassa kärsivät hätää, tahdon myös tukea ja auttaa niitä, jotka ovat hädänalaisia toisessa maailmassa eivätkä voi itse itseään auttaa.
— Jos niin on laita, — kuului vastattavan — niin teidän armonne, joka minulle puhuu, on varmaan herrani Don Quijote Manchalainen, ja äänestä päättäen te ette voikaan olla kukaan muu.
— Minä olen Don Quijote, — vastasi Don Quijote — hän, joka on valinnut tehtäväkseen tukea ja auttaa eläviä ja kuolleita heidän hädässään. Sano siis minulle, kuka olet sinä, joka saat minut tällaisen hämmingin valtaan; jos näet olet aseenkantajani Sancho Panza ja jos paholaiset eivät ole sinua vieneet, vaan olet Jumalan laupeuden tähden kiirastulessa, niin meidän pyhällä äidillämme roomalaiskatolisella kirkolla on riittävät keinot vapahtaa sinut tuskista, joita nyt kärsit, ja minä puolestani koetan häntä siihen kehoittaa niin hartaasti kuin suinkin osaan. Puhu siis suoraa kieltä ja sano minulle, kuka olet.
— Minä vannon — kuului vastattavan — minkä nimessä ja kenen syntymän kautta tahansa, herra Don Quijote Manchalainen, että olen aseenkantajanne Sancho Panza ja etten ole kuollut vielä ikipäivinäni, vaan olen heittänyt käskynhaltianvirkani semmoisten syitten ja seikkojen tähden, joiden kertomiseen tarvitaan enemmän aikaa, ja nyt minä tässä viime yönä putosin tähän luolaan, missä vieläkin makaan, ja kanssani on harmo, joka varmaan todistaa puheeni oikeaksi, sillä se on suuremmaksi varmuudeksi tässä ihan vieressäni.
Ja mitä ollakaan: näyttää siltä kuin aasi olisi ymmärtänyt Sanchon puheen, sillä se alkoi samassa huutaa niin kovasti, että koko luola raikui.
— Mainio todistaja! — sanoi Don Quijote. — Tuon huudon minä tunnen kuin olisin itse sen siittänyt, ja kuulenhan minä sinunkin äänesi, rakas Sancho. Odota, minä lähden tästä herttuan linnaan, joka on aivan lähellä, ja tuon sieltä jonkun vetämään sinut ylös tästä kuilusta, johon syntisi nähtävästi ovat sinut langettaneet.
— Menkää tosiaan, armollinen herra, — sanoi Sancho — ja palatkaa pian ainoan Jumalan nimessä, sillä minä en kestä sitä enää, että olen täällä elävältä haudattuna ja pelkoon menehtymässä.
Don Quijote jätti hänet ja lähti linnaan kertomaan herttualle ja herttuattarelle, miten Sancho Panzan oli käynyt. Se heitä melko lailla ihmetytti, vaikka he hyvin ymmärsivät, että hänen oli täytynyt pudota; he näet tunsivat hyvin luolan, joka oli ollut siellä ikimuistoisista ajoista; mutta he eivät voineet käsittää, kuinka Sancho oli jättänyt käskynhaltianvirkansa heidän saamatta mitään tietoa hänen tulostaan. Viimein lähdettiin paikalle, mukana köydet ja nuorat, ja monen miehen väellä ja suurella vaivalla Sancho Panza ja harmo vedettiin pimeydestä päivän valkeuteen. Sen näki muudan ylioppilas, joka sanoi: