Herttua ja herttuatar eivät katuneet pilaa, jota olivat tehneet Sancho Panzasta antamalla hänelle käskynhaltianviran, sitä vähemmän, kun heidän hovimestarinsa saapui jo samana päivänä ja kertoi heille yksityiskohtaisesti melkein kaikki Sanchon noina päivinä lausumat ja suorittamat sanat ja teot ja lopuksi erityisellä huolella kuvaili hyökkäystä saareen, Sanchon pelkoa ja hänen poistumistaan, mikä heitä kelpo lailla huvitti. Sitten historia kertoo, että suunnitellun taistelun päivä koitti, ja herttua, joka oli kerran ja monta kertaa teroittanut lakeijansa mieleen, miten hänen piti menetellä Don Quijoten kanssa, jotta voittaisi hänet häntä surmaamatta tai edes haavoittamatta, käski ottaa peitsistä pois rautakärjet selittäen Don Quijotelle, ettei kristillinen mieli, jota hän piti kunnianaan, sallinut taistelua järjestettävän niin, että taistelevien henki joutuisi kovin suureen vaaraan, vaan että Don Quijoten tuli tyytyä siihen, että hän, herttua, luovutti hänelle vapaan taistelupaikan tiluksillaan, vaikka tuli siten rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen määräystä,[46] joka kieltää sellaiset kaksintaistelut; hän siis toivoi, ettei tätä ankaraa ottelua kehitettäisi äärimmilleen. Don Quijote vastasi, että hänen ylhäisyytensä sai järjestää asian yksityiskohdat aivan oman mielensä mukaan ja että hän tulisi kaikin puolin häntä tottelemaan. Kun siis tuo peloittava päivä oli saapunut ja herttua oli käskenyt rakentaa linnan edustalle tilavat telineet, joille asettuisivat taistelutuomarit ja molemmat syyttäjinä esiintyneet naiset, äiti ja tytär, oli kaikista paikoista ja kylistä koko lähiseudulta saapunut suunnattoman paljon väkeä katselemaan tätä ennennäkemätöntä taistelua; sellaista näet ei tosiaankaan ollut kukaan niillä mailla milloinkaan nähnyt eikä edes kuullut sellaisesta kerrottavan, eivät elossa olevat enempää kuin nekään, jotka olivat jo kuolleet.
Ensimmäisenä astui kentälle ja aitaukseen turnajaisten ohjaaja, joka tutki paikan ja kulki sen ympäri nähdäkseen, ettei siinä ollut mitään vilppiä eikä mitään piilotettua esinettä, johon voisi kompastua ja kaatua. Sitten tulivat molemmat naiset ja asettuivat paikoilleen, kasvoilla hunnut, jotka ulottuivat heidän silmilleen, vieläpä rinnoilleenkin. He näyttivät joutuvan melkoisen mielenliikutuksen valtaan nähdessään Don Quijoten jo olevan taistelutanterella. Vähän ajan kuluttua ilmaantui tanteren toiselle laidalle monilukuisien torvensoittajien seuraamana kookas lakeija Tosilos ratsastaen valtavalla hevosella, jonka alla maa vavahteli. Hänen kypärinsä silmikko oli suljettu, ja hän oli kokonaan verhottu raskaisiin ja loistaviin varuksiin, joissa hän tuskin kykeni hievahtamaan. Hevonen näytti olevan friisiläistä rotua, leveärintainen tumma kimo, ja sen etu- ja takajalkojen vuohisista riippui jokaisesta parinkymmenen naulan painoinen karvatukko. Herra herttua oli tarkoin teroittanut tämän urhean taistelijan mieleen, kuinka hänen piti menetellä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen kanssa, ja hänelle oli huomautettu, ettei hän missään tapauksessa saanut ritaria surmata, vaan että hänen piti koettaa välttää ensimmäistä hyökkäystä, jotta ei joutuisi vaaraan aiheuttaa hänen kuolemaansa, joka oli varma, jos Tosilos hyökkäisi hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Tosilos ratsasti taistelutanteren ympäri ja saavuttuaan siihen kohtaan, missä naiset istuivat, katseli vähän aikaa sitä henkilöä, joka vaati häntä puolisokseen. Taistelumarsalkka kutsui Don Quijotea, joka oli jo saapunut tanterelle, ja esitti lakeijan kanssa naisille kysymyksen, suostuivatko he siihen, että Don Quijote Manchalainen kävisi puolustamaan heidän oikeuttaan. Naiset vastasivat myöntävästi ja vakuuttivat pitävänsä kaikkea, mitä hän tulisi asiassa tekemään, oikeana, hyvänä ja pätevänä. Sillävälin olivat herttua ja herttuatar sijoittuneet parvekkeelle, mistä voi nähdä taistelutanteren, jota ympäröi suunnaton väkijoukko haluten katsella tuota hirmuista ja ennenkuulumatonta ottelua. Taistelijat olivat sopineet, että Don Quijoten voittaessa hänen vastustajansa täytyisi naida Doña Rodriguezin tytär ja että hänen hävitessään hänen vastustajansa pääsisi vapaaksi lupauksesta, jonka vuoksi häntä syytettiin, tarvitsematta antaa mitään muuta korvausta. Turnajaisten ohjaaja sijoitti nyt taistelijat sivuttain aurinkoon, kummankin siihen paikkaan, missä heidän tuli olla. Rummut pärisivät, torvien toitotus täytti ilman, tanner vapisi jalkojen alla, katselijain sydämet olivat täynnä levottomuutta, toisten pelätessä ja toisten toivoessa asian onnellista tai onnetonta päättymistä. Don Quijote sulkeutui vihdoin koko sydämestään Herramme Jumalan ja neiti Dulcinea Tobosolaisen suojelukseen ja odotti, että annettaisiin merkki hyökkäykseen. Mutta lakeijamme oli aivan toisissa ajatuksissa; hän mietti ainoastaan sitä, minkä tässä kohta mainitsen.
Näyttää siltä, että hänen katsellessaan vihamielistä neitiä tämä tuntui hänestä ihanimmalta naiselta, mitä hän oli eläessään nähnyt, ja se pieni sokea poika, jota yleensä ja kaikkialla nimitetään Amoriksi, ei tahtonut päästää käsistään hänelle nyt tarjoutuvaa tilaisuutta saada haltuunsa eräs lakeijansielu ja liittää se voitonmerkkiensä luetteloon; hän siis lähestyi miestä aivan hiljaa, kenenkään häntä näkemättä, lasketti kahden kyynärän pituisen nuolen lakeija paran vasempaan kylkeen ja kerrassaan lävisti hänen sydämensä, ja sen hän voi tehdä kaikessa rauhassa, sillä Amor on näkymätön ja kulkee ulos ja sisään mistä haluaa, kenenkään voimatta vaatia häntä tilille teoistaan. Sanon siis, että hyökkäysmerkkiä annettaessa lakeijamme kerrassaan hurmaantuneena ajatteli sen naisen kauneutta, jonka oli jo tehnyt vapautensa valtiattareksi, eikä siis ollenkaan kuunnellut torventoitotusta, aivan toisin kuin Don Quijote, joka tuskin sen kuultuaan kävi hyökkäykseen ja syöksyi kohti vihollistaan niin vinhasti kuin Rocinante suinkin jaksoi juosta; ja nähdessään hänen syöksyvän päin hänen kelpo aseenkantajansa Sancho huusi raikuvalla äänellä:
— Jumala sinua johdattakoon, sinä vaeltavien ritarien kerma ja kukka!
Jumala suokoon sinulle voiton, sillä oikeus on sinun puolellasi!
Vaikka Tosilos näki Don Quijoten hyökkäävän päin, ei hän hievahtanutkaan paikaltaan, vaan kutsui kovalla äänellä marsalkkaa ja hänen tultuaan kysymään, mitä hän tahtoi, sanoi hänelle:
— Hyvä herra, eikö tämä taistelu tapahdu sitä varten, että saataisiin selville, pitääkö minun naida tuo neiti vai ei?
— Epäilemättä — kuului vastaus.
— No niin, — sanoi lakeija — niinä pelkään tunnonvaivoja ja rasittaisin omaatuntoani kovin, jos lähtisin jatkamaan tätä taistelua; niinpä sanonkin, että tunnustan itseni voitetuksi ja haluan heti naida tuon neidin.
Marsalkka oli ihmeissään, kun kuuli, mitä Tosilos sanoi, ja vaikka hän oli eräs niistä, jotka olivat osallisina koko tässä juonessa, ei hän osannut vastata mitään. Don Quijote keskeytti hyökkäyksensä nähdessään, ettei hänen vihollisensa hyökännyt häntä vastaan. Herttua ei tietänyt, mikä oli syynä siihen, ettei taistelusta tullut sen enempää, mutta marsalkka meni hänen luokseen ja ilmoitti, mitä Tosilos oli sanonut, ja siitä herttua kovin hämmästyi ja suuttui. Sillävälin Tosilos meni sinne, missä Doña Rodriguez istui, ja huusi kovalla äänellä:
— Armollinen rouva, minä haluan naida tyttärenne enkä tahdo riidalla ja tappelulla saavuttaa, mitä voin saavuttaa kaikessa rauhassa ja ilman hengenvaaraa.