— Seikat, joita herra Don Quijotelle sattuu, ovat niin erinomaisia, että melkein uskon, ettei tämä minun lakeijani ole minun lakeijani; mutta käyttäkäämme juonta ja viekkautta: siirtäkäämme häät kahden viikon päähän, jos niin haluatte, ja pitäkäämme tätä henkilöä, joka nyt saa meidät epäröimään, niin kauan vangittuna, sillä voihan sattua, että hän sinä aikana saa takaisin entisen hahmonsa; noitien karsaus Don Quijotea kohtaan ei näet voine kestää niin kauan, varsinkaan, kun heillä ei ole mitään sanottavaa hyötyä tällaisista muodonmuutoksista.
— Voi armollinen herra, — sanoi Sancho — noilla ilkiöillä on aivan yleisenä tapana muuttaa toiseen muotoon asioita, jotka koskevat isäntääni. Erään ritarin, jonka hän taannoin voitti ja jonka nimi oli Peiliritari, he muuttivat kandidaatti Simson Carrascoksi, joka on kotoisin kylästämme ja oli hyvä ystävämme, ja armollisen neidin Dulcinea Tobosolaisen ne ovat muuttaneet kömpelöksi maalaistytöksi, ja siitä syystä minä luulen, että tämä lakeija tulee kuolemaan ja elämään lakeijana kaiken ikänsä.
Siihen virkkoi Doña Rodriguezin tytär:
— Olkoon tämä, joka pyytää minua vaimokseen — mistä olen hänelle kiitollinen — kuka tahansa; minä tahdon mieluummin olla lakeijan laillinen vaimo kuin jonkun ritarin petetty rakastajatar, vaikka eihän se, joka minut petti, ollutkaan mikään ritari.
Lopulta nämä kaikki tarinat ja tapahtumat päättyivät siten, että Tosilos päätettiin pitää tallessa, kunnes nähtäisiin, miten hänen muodonmuutoksensa kävisi. Kaikki ylistivät huutaen Don Quijotea voittajaksi, mutta useimmat olivat pahoillaan ja alakuloisina siitä, etteivät nuo kaksi taistelijaa, joiden ottelua oli niin hartaasti odotettu, olleet hakanneet toisiaan kappaleiksi, aivan kuin katupojat ovat pahoillaan, kun heidän odottamansa hirsipuuhun tuomittu ei tulekaan, koska hänet on armahtanut joko vastapuoli tai oikeus. Väki lähti tiehensä, herttua ja Don Quijote palasivat linnaan, Tosilos suljettiin tyrmään, Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä olivat erinomaisen iloisia havaitessaan, että juttu sittenkin tavalla tai toisella tulisi johtamaan avioliittoon, ja Tosilos toivoi sitä samaa.
Seitsemäskuudetta luku,
jossa kerrotaan, miten Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.
Don Quijotesta tuntui jo soveliaalta luopua linnassa viettämästään joutilaasta elämästä, sillä hän kuvitteli, että hänen persoonaansa kovin kaivattiin, hänen salliessaan pidättää itseään eristettynä ja joutilaana ja ottamassa osaa niihin lukemattomiin pitoihin ja huveihin, joita herttua ja herttuatar järjestivät hänelle, vaeltavalle ritarille, ja hänestä tuntui kuin hän joutuisi tekemään taivaalle ankaraa tiliä tästä joutilaisuudesta. Niin hän eräänä päivänä pyysi herttualta ja herttuattarelta lupaa lähteä pois. He suostuivat hänen pyyntöönsä samalla vakuuttaen, että hänen lähtönsä kovin pahoitti heidän mieltään. Herttuatar antoi Sancho Panzalle tämän vaimon kirjoittamat kirjeet, Sancho kuunteli niitä itkeä tillittäen ja lausui:
— Kuka olisi osannut ajatella, että semmoiset suuret toiveet kuin ne, joita tieto minun käskynhaltiana-olostani sytytti eukkoni Teresa Panzan poveen, sammuisivat siihen, että minä nyt palaan ottamaan osaa isäntäni Don Quijoten surkeihin seikkailuihin? Olen kumminkin iloinen havaitessani, että Teresani käyttäytyi niinkuin hänen tuli ja sopi, koska hän lähetti tammenterhoja herttuattarelle; jollei hän olisi niitä lähettänyt, olisin ollut siitä pahoillani, ja Teresa olisi osoittanut kiittämättömyyttä. Lohdutuksenani on, että tätä lahjaa ei mitenkään voida nimittää lahjuksiksi, sillä minä olin jo käskynhaltiana, kun hän sen lähetti, ja on oikein ja kohtuullista, että ne, jotka saavat ottaa vastaan jonkin hyvän työn, osoittavat kiitollisuuttaan, vaikkapa vähäpätöisessäkin muodossa. Paljaanahan minä käskynhaltianvirkaan rupesin ja paljaana minä siitä lähden, niin että voin sanoa hyvällä omallatunnolla, mikä ei olekaan mikään pikkuasia: »Alastonna minä synnyin ja alaston olen, ei ole tullut häviötä enempää kuin voittoakaan.»
Näin puhui Sancho itsekseen lähtöpäivänä, ja Don Quijote, joka oli edellisenä iltana sanonut jäähyväiset herttualle ja herttuattarelle, ilmaantui aamulla varuksissaan linnanpihalle. Häntä katseli parvekkeelta koko linnanväki, ja herttua ja herttuatarkin tulivat ulos häntä näkemään. Sancho istui harmonsa selässä haarapusseineen, matkalaukkuineen ja eväineen erinomaisen tyytyväisenä, sillä herttuan hovimestari, hän, joka oli ollut Trifaldina, oli antanut hänelle pienen kukkaron, jossa oli kaksisataa kultadukaattia matkakustannuksia varten, ja tätä Don Quijote ei vielä tietänyt. Kun siis kaikki, kuten sanottu, parhaillaan häntä katselivat, koroitti herttuattaren muitten kamarirouvien ja kamarineitien keskeltä, jotka olivat kerääntyneet lähtöä katselemaan, huima ja älykäs Altisidora äänensä lausuen murheellisesti: