»Näyttäkääpä.» — Joku nainen nousi hitaasti seisomaan vieressäni. Ojensin käteni hiukan hämmentyneenä. Korte päästi varoittavan sotahuudon, ja samppanjalasini oli tyhjä. Sen reunassa oli pieni punertava juova siinä kohtaa, mihin vieraan huulet olivat koskettaneet.
»Hyi, Caritas, kuinka sinä olet ahne. Nuori ystävämme on vielä niin ujo, ettei hän osaa pitää puoliaan.» Korte huitoi käsiään teeskennellyn raivostuneena.
»Oh, Cari tahtoo näyttää, että hän on oppinut maalaamaan huulensa niinkuin pariisilainen hm… hm…»
Pitkä, laiha mies, joka oli nojannut ikkunaan, kääntyi meihin päin. En erottanut hänen kasvojaan, kun hän seisoi selin ikkunaan, mutta hänen äänensä oli pehmeä, ja hän venytteli sanojaan teeskennellyn laiskasti.
»My boy, sinä olet ilkeä niinkuin aina», sanoi nainen, jota nimitettiin Caritakseksi. »Minä en ole enää mikään pikku tyttö, enkä ole koskaan ollutkaan. Ja on epähiehoa huomauttaa, että nainen maalaa huuliaan. Se ainoastaan huomataan salaa, — ihaillaan hänen uranuurtajarohkeuttaan, mutta siitä ei puhuta. Mutta minä turmelin teidän lasinne.»
Hän hymyili minulle ja tuli aivan lähelleni, luoden ilkkuvan silmäyksen ikkunaan päin. Minä yritin vakuuttaa, että lasi oli minulle ainoastaan pyhitetty, mutta että samppanja ikävä kyllä oli lopussa.
En oikeastaan koko iltana tullut tarkemmin katselleeksi Caritasta, tai oikeammin, tuijotin häneen liiankin paljon, mutta en saanut tajuntaani yksityispiirteitä. Seuraavana päivänä tulin miettineeksi, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, mutta en olisi aivan varmasti voinut vastata siihen. Saattoi olla siltä väliltä. Hänen puvussaan oli violetti kukka, jossa oli myös punaista, ja kaula-aukko oli hiukan — aivan hiukan ratkennut, niin että saatoin nähdä pienen, mustan langanpätkän pistävän esiin siitä.
Rouva Spindel tuli meidän luoksemme. Vasta silloin huomasin, että hän oli katsellut meitä hymyillen, ja hänen hymyssään oli jotakin terävää. Se oli kiiltävä hymy, niinkuin käärmeen nahassa on kiiltoa. — Hän tuli ja laski kätensä keveästi Caritaksen vyötäisille. — Tulin aivan huomaamattani ajatelleeksi, oliko mitään perää niissä jutuissa, joita hänestä kerrottiin. Epämiellyttävä tunne puristi sydänalaani, aivankuin pimeässä olisin koskettanut jotakin pehmeää ja kylmää.
Ikkunan luona ollut mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Se oli maisteri Hellas, jonka näki teatterin ensitiloissa ja joskus Kämpin päivällispöydässä. Hän oli julkaissut jonkin kirjan; en jaksanut muistaa oliko se runoja vai suorasanaista, mutta tiesin, että hän toimi sanomalehtialalla ja että häntä pidettiin taitavana ja säälimättömänä kriitikkona.
Hän tuli meidän luoksemme ja sanoi osoittaen rouva Spindeliä: